Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.Kerrotaan tarinaa miehestä, joka halusi puheenjohtajaksi puheenjohtajan paikalle. Tavoite oli korkealla mutta rukous auttoi. En tiedä rukoiliko mies hankkeelleen menestystä itse, mutta ainakin hän muisti usein pyytää rukoilevalta kansalta esirukousta sen vanhan puheenjohtajan terveyden puolesta. Ei muuta.
Eikä muuta tarvittukaan. Ei tarvinnut suoranaisesti väittää, että toinen on raihnas ja joutaisi vanhuuttaan pois. Ei tarvinnut panetella tai sanoa väärää todistusta. Riitti kun rukouksessa vihjattiin, että puheenjohtajan terveys voisi olla parempikin, jos Herra auttaisi. Ja auttoihan – joku, sillä rukoileva kansa vaihtoi johtajansa ehompaan.
Kerrotaan tarinaa toisesta henkilöstä, joka halusi voittaa vaaleissa. Kova kilpailija oli kuitenkin esteenä. Ei sopinut juoruta tästä pahaa, mutta saihan sen sanoa toisinkin. Kilpailija oli tehnyt jotakin todella ikävää, ”…mutta kristittynä en voi toista panetella tai kertoa mistä on kyse. Pyydän kuitenkin rukousta.”
Juttu levisi pitkin maita ja mantuja, ja itse asiassa se oli liukkaampi kuin yksikään yksityiskohtainen syytös. Jokainen kuulija kauhistui tarinaa ja laittoi oman, pahimman kuviteltavissa olevan vaihtoehtonsa tarinan puuttuvaksi renkaaksi. Jotain todella pahaa sen täytyi olla. Rukoillaan! Kerrotaan eteenpäin!
Oli suoranainen ihme, että kova kilpailija sittenkin voitti ja jutun levittäjä jäi rannalle. Vaan tänäkään päivänä tuo voittaja ei tiedä, mikä se juttu oli.
Rukous on voimakas ase, mutta ehkä ihan tätä eivät Jeesus tai kirkkoisät tarkoittaneet kehottaessaan Jumalan kansaa rukoilemaan. Uskon rukouksen piti siirtää vuoria, mutta valitettavan usein se siirtää lähinnä juoruja.
Monia vuosia ihmettelin, miksi kristillisiä järjestöjä ja seurakuntia pidettiin tutkimusten mukaan työpaikkoina, joissa on erityisen huono henki. Mietin, ovatko henkiseen ja hengelliseen työhön tottuneet ihmiset niin erinomaisia erittelemään tunnelmia, huonojakin, ja tekevät sen tähden ongelman asiasta kuin asiasta, siinä missä tavalliset talliaiset vain porskuttavat eteenpäin.
Nyt en enää ihmettele. Muutaman kokemuksen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että huonon ilmapiirin syynä on juoruaminen. Juuri juorukelloina uskovaiset ovat vertaansa vailla. Ja paikkansapitämättömistä juoruista voi pahimmillaan tulla itseään toteuttavia profetioita.
Tavallinen pakana ymmärtää usein hävetä, kun juoruaa asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Uskovaisella on sen sijaan käytössään mahtava kielenliukastin, esirukous. Kumma kyllä, rukous hiljentää omantunnon äänen. Mitä vain saa levittää eteenpäin ja lisätä päälle vielä omat vaikutelmansa, jos motiivina on rukoustaistelu. Paha muuttuu hyväksi, kun lisää loppuun: kerron tämän vain, jotta rukoilisit.
Mutta rukoilemmeko me? Kenen edessä?
Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.
