Kirjoittanut
Kirjoittaja on Sana-lehden päätoimittaja.Ruotsissa on nyt todettu käyneen juuri niin kuin kristillisten kirkkojen piirissä on jo pitkään pelätty. Sikäläisessä kouluopetuksessa on jo pitkään ollut käytössä yhteinen katsomusaine, joka pyrkii äärimmäiseen neutraaliin uskontojen esittelyyn. Tämän vuoksi uskonnottomuudesta ja ateismista on tullut lukioikäisten mielessä normaaliutta, ja uskovia kristittyjä pidetään poikkeuksena normaalista.
Ruotsalaisnuoret tuovat siksi luokkahuoneissa vain ani harvoin esiin omaa kristillistä uskoaan, vaikka olisivat vielä kirkon jäseniä, kun taas hyväksytympää on mainita avoimesti, ettei usko mihinkään. Kristinusko mielletään menneisyyteen kuuluvaksi asiaksi. Muutoksen on havainnut tutkija Karin Kittelman Flensner, joka seurasi viiden vuoden ajan lukioiden uskonnonopetusta.
Suomalainen uskonto- ja katsomusopetuksen malli saa kiitosta maailmalla. Oppilaat saavat YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hengessä perehtyä oman uskontonsa perusteisiin ja käsitellä niitä monipuolisesti osana maailmanuskontoja ja erilaisia katsomuksia. Suomen ekumeenisen neuvoston edellinen pääsihteeri Heikki Huttunen on raportoinut useista Euroopan maista kiinnostusta Suomen mallin kaltaiseen opetukseen, joka tukee nuorten tervettä katsomuksellista identiteettiä ja hillitsee uskonnollista radikalisoitumista.
Suomessa on esitetty vaatimuksia kaikille yhteisestä katsomusaineesta, mutta tähän tähtäävän kansalaisaloitteen saama allekirjoittajamäärä jäi kauas vaaditusta. Hyvä niin, sillä Ruotsissa oli jo pitkään ollut merkkejä siitä, että tasapäistävä opetus hämärtää eri katsomusten ymmärtämistä ja ohjaa niiden salaamiseen ja uskontosokeuteen. Oppilaiden välinen uskontodialogi on heikentynyt, koska selkeä vakaumuksen ilmaisu leimautuu koulussa kielteisesti niin oppilaiden kuin opettajien silmissä.
Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on saada tutustua ensin oman perheensä traditioon, sitten muihin katsomuksiin. Silloin hän oppii luontevasti ne käsitteet, joiden ansiosta hän voi ymmärtää ja arvostaa myös muiden ajattelua. Oman uskonnon opetus ei kuitenkaan ole tunnustuksellista, vaikka uskontofobiaa lietsovat yrittävät usein näin väittää. Oppimateriaali ei siis ota kantaa siihen, ovatko oman uskonnon väittämät totta vai eivät. Suomalaista katsomuksenvapautta kannattaa vahvasti myös luterilainen kirkko, jonka tuella vuonna 1985 perustettiin elämänkatsomustieto oppiaineeksi uskonnottomia oppilaita varten.
Oman uskonnon ja erillisen elämänkatsomustiedon opetuksesta on syytä pitää kiinni tinkimättä erityisesti nyt, kun uskontokartta muuttuu maahanmuuton vuoksi. Oman uskonnon opetuksen on todettu vahvistavan maahanmuuttajien kotoutumista. Yhteiset opetussuunnitelmat torjuvat myös radikalisoitumista, kun oman uskonnon opetus ei jää tasoltaan ja päämääriltään vaihtelevien uskonnollisten johtajien varaan.
Suomalaiseen elämänmuotoon kuuluu luottamus koulujen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen asianmukaisuuteen. Oppilaiden välistä keskustelua katsomuksista voidaan lisätä osittaisella uskonnon ja elämänkatsomustiedon yhteisopetuksella, mutta radikaali yhteen sulattaminen ei ole oppilaan etu. Suomen ei pidä tehdä tätä virhettä Ruotsin perässä. Uskontoja ei pidä ajaa kaappiin.
