Kirjoittanut
Päivi Räsäsen toissaviikkoista puhetta on riepoteltu mediassa huolella. Tunteet ovat käyneet jälleen kuumina ja asiallisen argumentoinnin sijaan on ratsastettu mielikuvilla.
Lomatunnelmissa en ole paneutunut keskusteluun laajemmin, mutta kohu paljastaa mielestäni keskustelukulttuurimme ohuuden. On mietitty, pitääkö kristityn noudattaa lakia, vai voiko vaikkapa parkkikiekon korvata Raamatulla, ja tätä rataa. Sen sijaan Räsäsen esiin nostamia ajankohtaisia eettisiä kysymyksiä ei ole kyetty ottamaan todella keskusteluun.
Kuluneen vuoden aikana eutanasiasta on keskusteltu yhä myönteisempään sävyyn. Ihmiselämän päättäminen näyttäytyy romanttisena viimeisenä rakkauden tekona, kärsimyksen lopettamisena. Mutta kun tutkii Hollannin, tuon vapaamielisyyden edelläkävijämaan lääketieteellisiä tilastoja, kuva muuttuu. Siellä eutanasia ei olekaan vastaus kipuun ja kärsimykseen, vaan yksinäisyyteen ja oman avuttomuuden tuomaan ahdistukseen, kuten Räsänen nostaa esiin.
Onko kuolema oikea lääke yksinäisyyteen? Uskallammeko kansana kohdata näitä kysymyksiä?
Aborttikeskustelussa on keväällä noussut esiin kysymys hoitohenkilökunnan mahdollisuudesta kieltäytyä toimenpiteestä, ja se jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Huhtikuussa Pieksämäen lehden päätoimittaja otti pääkirjoituksessaan aiheeseen reippaasti kantaa vertaamalla abortista kieltäytyvää lääkäriä kaupan kassaan, joka absolutistina ei suostuisi myymän kaljaa. Tai katoliseen myyjään, joka ei suostuisi myymään kondomeja.
Mielestäni vertaus ontuu pahan kerran. Ihmiselämän vertaaminen kulutushyödykkeeseen on banaali. Osuvampi rinnastus löytyy mielestäni kuljetusalan ammattilaisista, jotka joutuvat tahtomattaan mukaan itsemurhaan ihmisen syöksyessä junan tai rekan alle. Monille tilanne on niin traumaattinen, että heidän on vaihdettava alaa. En ihmettele, että alalle jääneet näkevät usein painajaisia ja pelkäävät lähteä ajoon.
Hoitohenkilökunnan abortista kieltäytyminen ei ole lusmuilua työpaikalla, vaikka se niin usein mediassa esitellään. Nämä hoitoalan ammattilaiset ovat usein varsin sitoutuneita työhönsä, mutta heidän omatuntonsa ei kerta kaikkiaan veny siihen, että he, joiden tulisi suojella elämää, tietoisesti olisivat sitä päättämässä.
Miksi yleinen myötätunto riittää traumatisoituneille kuljetusammattilaisille, mutta se ei yllä niihin kätilöihin ja lääkäreihin, jotka eivät halua tietoisesti olla päättämässä elämää? Usein he joutuvat työpaikoillaan painostuksen alaisiksi ja julkisuudessa heitä pilkataan.
Luulen, että ainakin osa syynä on syyllisyys. Abortti koskettaa suomalaisista niin monia, ettemme oikein uskalla kohdata asiaa saati käsitellä siihen liittyvää syyllisyyttä.
Syyllisyyttä kantavat myös ne, jotka toimenpiteeseen osallistuvat. Tällä hetkellä terveydenhuoltomme ei osaa käsitellä aborttia seuraavaa syyllisyyttä sen läpikäyneiden naisten ja henkilökunnan kanssa. Abortin nostamien tunteiden kanssa jäädään yksin. Tuota syyllisyyttä ei helpota Päivi Räsäsen vihaaminen tai toimenpiteestä kieltäytyvän kollegan halveksiminen, vaikka siihen helposti massan mukana tempautuisikin. Syyllisyys-kysymyksen ratkaisu löytyy ihan muualta.
Ihmisalkio ei ole vain sattumanvaraista solumassaa, tai ei-toivottuna biojätettä. Ihmisalkio on ainutlaatuinen mestariteos, joka kasvaa ja kehittyy määrätietoisesti. Tuota uutta elämää on syytä suojella ja tukea niitä, jotka haluavat suojella elämää oman maineensa kustannuksella.
Abortin ja eutanasian äärellä olemme eettisten kysymysten ytimessä. Toivon, että rohkenemme keskustella oikeista asioista.
