Saanko rukoilla puolestasi?

En voi kehuskella sillä, että olisin usein kysynyt otsikon kysymystä. Ne kerrat, kun olen rohkaistunut kysymään ja rukoilemaan, ovat olleet merkityksellisiä.

Kukaan ei ole koskaan kieltäytynyt rukouksesta, kun olen sitä mahdollisuutta tarjonnut.

Kesällä 2015 sairastuin vakavasti ja jouduin viikoksi sairaalaan. Koko viikon ajan viereisellä vuoteella oli nainen, joka sairasti vaikeaa, parantumatonta sairautta. Inhimillisesti ajatellen hänen tilanteensa vaikutti aika toivottomalta. Neljän hengen huoneessa ei juuri yksityisyyttä ole, joten kunkin diagnoosi ja hoidon vaihe tulevat vääjäämättä kanssapotilaiden tietoon.

Meillä oli naisen kanssa hyviä kohtaamisia. Yhden keskustelun aikana hiljainen ääni sisimmässäni kehotti: Miksi et rukoilisi hänen puolestaan? Torjuin ajatuksen. Eihän se ole sopivaa, mitähän tuo nainenkin siitä ajattelisi, argumentoin mielessäni.

Lopulta päätin ottaa riskin, menin hänen luokseen ja sanoin: ”Tämä voi tuntua sinusta vähän hassulta, mutta minä haluaisin rukoille puolestasi. Saisinko?” Nainen nyökkäsi liikuttuneena. Rukoilin lyhyesti hänen puolestaan. Hän oli selvästi kosketettu ja kiitteli kovasti.

Ihan turhaan. Enhän minä mitään urotekoa tehnyt. Joskus pieni teko voi kuitenkin merkitä toiselle paljon enemmän kuin osaamme aavistaa.

Muutama viikko sitten olin mieheni kanssa kotiseurakuntani jumalanpalveluksessa. Kirkkokahvilla valitsin meille pöydän, jonka ääressä istui minulle vieras nainen. Nainen vaikutti hämmentyneeltä ja poissaolevalta. Siinä söimme pullaa ja joimme kahvia vaitonaisina. Lopulta katkaisin hiljaisuuden lattealla kysymyksellä: Käytkö usein täällä? Nainen kertoi olevansa ensimmäistä kertaa. Hän oli tullut muistopäivän vuoksi. Sinä päivänä oli kulunut 13 vuotta, kun hänen ainoa lapsensa oli kuollut auto-onnettomuudessa.  

Meille kehkeytyi nopeasti syvällinen keskustelu. Aistin naisesta surua. Jälleen kuulin hiljaisen kehotuksen: Miksi et rukoilisi hänen puolestaan? ”Saisinko rukoilla puolestasi tässä ja nyt?”, kysyin. ”Toivottavasti sinua ei häiritse, että täällä ympärillä on hälinää.” Nainen nyökkäsi liikuttuneena. Rukoilin muutamalla sanalla hänen puolestaan. Näin hänen silmiensä kostuvan. Uskon, että Jumala sai koskettaa häntä. Miten pienestä olikaan kiinni se, että tuo kohtaaminen olisi jäänyt toteutumatta. 

En ole mikään uskonsankari. Kaukana siitä. Näihin tilanteisiin, joista kerroin, ei liity mitään erityistä hengellistä virittyneisyyttä.  En kokenut mitään erityistä. Toisen puolesta rukoileminen ei oikeastaan edellytä minulta mitään muuta kuin että olen kuuliainen sille hennolle sisäiselle äänelle, jonka arvelen olevan Pyhä Henki.

Jospa me uskovat olisimme rohkeampia kysymään lähimmäisiltämme, voimmeko rukoille heidän puolestaan.  Niin usein tilanteet jäävät pelkälle keskustelun tasolle. Sekin on tärkeää, mutta rukouksessa olemme yhteydessä itse maailmankaikkeuden Herraan, maan ja taivaan Luojaan. Mikä etuoikeus!