Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Mitä seuraa siitä, kun hengellisen yhteisön säännöt ulottuvat makuuhuoneeseen asti? Mistä alkaa yksityisyys, jos eletään herätysliikkeessä, joka asettaa tarkat ohjeet jäsenilleen? Tätä panee miettimään oululaisen filosofian maisterin ja äidinkielenopettajan Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu.
Lestadiolaisuus on taas tapetilla. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin tutkimus vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä tapahtuneista lasten hyväksikäyttötapauksista on herättänyt laajaa huomiota. Hurtigin mukaan liikkeen käytäntö anteeksiannosta ja rippisalaisuudesta on tehnyt oikeuden hakemisen uhrille vaikeaksi. Viime vuoden kristillisen kirjakilpailun voittaja, Maijan tarina, oli karua luettavaa nuoren tytön hyväksikäytöstä lestadiolaisen liikkeen piirissä.
Tänä vuonna Taivaslaulu on finalistien joukossa samassa kisassa. Sekään ei anna lestadiolaisuudesta auvoista kuvaa kertoessaan nuoren parin, Viljan ja Akselin, rimpuilusta liikkeen ehkäisykiellon piinassa. Uusi raskaus alkaa ennen kuin edellinen vauva on häthätää oppinut kävelemään, jos sitäkään. Äidin keho ja mieli ovat kovilla toistuvien raskauksien ja perheen hoidon vuoksi siitäkin huolimatta, että aviomies seisoo kaikessa tukena ja auttaa, minkä voi.
Kirja antaa kuvan, että lestadiolaisperheissä eletään jatkuvassa raskauden pelossa. ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan on uskovaisten keskuudessa nähty aina synniksi — Uskovaisina tahdomme ottaa vastaan ne lapset, jotka Jumala on hyväksi nähnyt antaa, emmekä lähde luomisjärjestystä muuttamaan”, saarnaaja julistaa seuroissa. ”Olen ollut naimisissa kuusi ja puoli vuotta ja raskaana viisi kertaa, joista yksi meni puolenvälin jälkeen kesken, eikä minulla ole lainkaan toivoa, että jaksaisin seuraavat viisitoista vuotta. Kyllä se menee äkkiä ohi, sanovat vanhat perheenäidit, jotka ovat oman kiirastulensa kestäneet”, Vilja miettii seurapuheen loputtua. Tilanne kärjistyy, kun nuori äiti ei jaksakaan täyttää yhteisönsä odotuksia vaan romahtaa.
Kirjassa on montaa eri tyyliä. On normaalia proosaa, suorasanaisia blogeja, mutta myös arvoituksellista runollista tyyliä. Ehkäpä kaikkein kipeimpiä asioita ei ole voitu ilmaista suoraan, vaan ne on kiedottu runolliseen pakettiin. Blogeista käy ilmi muun muassa se, että ”uskovaiset löytyvät rauhanyhdistykseltä, kaikki muut ihmiset ovat epäuskoisia, vaikka heillä olisikin kristillinen vakaumus”. Uskovaisten ja epäuskoisten rajan tietävät jo lapsetkin. Se on myös välttämätöntä, jotta voisi tervehtiä ihmisiä oikealla tavalla.
Kirjailija sanoi televisiohaastattelussa, että lestadiolaisuudessa on paljon kaunista, kuten yhteishenki, lohduttavat seurapuheet, laulut ja syntien anteeksipyytämisen ja -antamisen käytäntö. Kirjasta kuitenkin pomppaavat ulkopuolisen silmiin liikkeen epäkohdat ja naisten asema, jonka käsittelylle on yhteiskunnallinen tilaus. Mukavaan elämään tottuneelle nykyihmiselle pikkulasten hoito ja yön valvottamiset voivat tulla oikeata elämää rajoittavana yllätyksenä. Siksi nostan hattua näille äideille, jotka synnyttävät ja kasvattavat maahamme kunnon kansalaisia.
Isien perinnäissäännöt ja ihmiskäskyt eivät vaani vain lestadiolaista liikettä. Kaikissa hengellisissä yhteisöissä pitää valvoa sitä, ettei evankeliumia turhenneta omatekoisilla säädöksillä. Liiallisuuksiin mennään, jos ihmisille sysätään taakkoja ja heidän omiatuntojaan sidotaan ohi Raamatun sanan.
Mitä hyväksikäyttötapauksiin tulee, syntien anteeksiantamus ei poista vastuuta maallisen rikoslain edessä.
