Kirjoittanut
Lukiossa olin käsittämättömän huono oppilas. Tai siis ihan käsitettävän huono, koska laiminlöin kaikki lukemiset ihan tyystin. Erikoista siinä oli, että yksi syy oli uskoontulo. Koulu lakkasi totaalisesti kiinnostamasta. Lukion ensimmäisellä jäin luokalleni keskiarvon perusteella. Erityisen huono olin biologiassa ja maantieteessä, mutta koko keskiarvon täytyi siis olla alle kuusi.
Tosin parin vuoden päästä kirjoitettuani yksityisoppilaana ylioppilaaksi sain ällän paperit. Oli siis tullut hiukan järkeä päähän. Tätä taustaa vasten on aika outoa, että Raamatun opetustyössä kiinnostuin erityisesti arkeologiasta, Raamatun kartoista ja historiallisesta maantieteestä. Väitöskirjanikin liittyi näihin teemoihin ja nykyään pidän aika paljon luentoja luonnontieteen ja uskon välisestä problematiikasta.
Mutta nyt vasta sain yllättäen korotettua numeroitani. Pidin nimittäin luennon Helsingin tuomiokirkon kryptassa aiheesta luomisusko ja tieteellinen maailmankuva. Toisena puhujana oli ympäristömuutoksen professori Atte Korhola. Ensimmäisen yleisöpuheenvuoron käytti eturivissä tarkkaavaisesti seurannut naishenkilö. Hän sanoi olevansa yhdeksänkymmentävuotias biologian opettaja. Hän ihmetteli, kuinka hyvin teologi puhui luonnontieteistä ja luonnontieteilijä teologiasta. Sitten hän sanoi, että teologin luennon luonnontieteellisestä osuudesta hän antaisi kympin. Sain siis korotettua lukion arvosanani!
Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia asioita. Minua biologia, geologia ja kosmologia ovat alkaneet kiinnostaa vasta sen jälkeen, kun Raamatun opettajana huomasin arkeologian tuovan olennaisen lisän omaan ammattipätevyyteeni. Jumalan luomistyön valtavat rikkaudet ja mittasuhteet alkoivat avautua. Miten suunnaton onkaan se lajien runsaus, jolla Jumala tätä maailmaa alkoi täyttää, ja miten huikeita ovat galaksien etäisyydet avaruudessa! Tuntuisi jopa Jumalan luomistyön halveksimiselta sulkea silmänsä siltä massiiviselta tietomäärältä, jota nykyaikainen luonnontiede on kyennyt meille kertomaan. Vuosimiljoonat julistavat Jumalan kunniaa. Raamatun taustatiedoilla ja tulkintatavalla on siis merkitystä.
Huolimatta arkeologian ja muiden faktojen todistusvoimasta olen aina hiukan vierastanut apologiaa, siis uskon puolustusta. Minusta siihen on liittynyt tarpeeton sivumaku, jossa yritetään väkisin vääntää mutkat suoriksi ja todistaa asioita, joita ei kenties lopulta voikaan todistaa. Mutta kas kummaa, kirjoitan kirjaa, jonka nimeksi tulee Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan? Sehän on juuri uskon puolustamista. Myönnän kyllä, että on kohtalaisen järkevää olla uskomatta, mutta paljon järkevämpää uskoa. Silti uskominen ei viime kädessä ole mikään järjen päätelmä. Se on sydämen avaamista Jeesukselle.
