Kirjoittanut
Olen viime aikoina pohtinut paljon kontekstualisaatiota. Ai siis mitä? Kyseisellä sanalla tarkoitetaan ympäristön (siis kontekstin) huomioonottamista, ja erityisesti sitä, miten kristinusko sopeutuu tai sopeutetaan erilaisiin kulttuureihin. Pyydän lukijaa huomaamaan myös sanan ’pohtinut’. Kristittyhän saa pohtia erilaisia asioita ilman, että hänet niiden vuoksi leimataan heti epäilyttäväksi uskon horjuttajaksi. Huomaatte siis, että puolustaudun valmiiksi hyökkäyksiltä, joita tällaisilla palstoilla helposti saa niskaansa.
Pohtimisen lisäksi kirjoituksessani tulee ehkä olemaan toinenkin hankala piirre. Kirjoitan nimittäin aasialaisesta ja afrikkalaisesta maailmasta käsin, ja tällöin suomalainen lukija ajattelee, ettei koske meitä, ja että kyllä ne siellä kehitysmaissa ovat muutenkin vähän outoja. Niiltä puuttuu tämä uskonpuhdistuksen sydänmailla eletty vuosisatainen hengellinen perintö. Niin, siitä juuri onkin kysymys. Miltä kristinusko näyttää silloin, kuin tuo pitkä historia puuttuu, ja kun koko maailman asioiden tulkintaa katsotaan erilaisilla silmälaseilla. Erilaisuus näyttää aina hiukan pelottavalta ja minäkin koen näitä miettiessäni olevani oman mukavuusalueeni reunamilla.
Olen viimeisen kahden kuukauden aikana käynyt suunnilleen joka pyhä kirkossa. Kuitenkin vasta viime pyhänä sain ensimmäisen kerran luterilaisen ehtoollisen. Siis luterilaisen siinä mielessä, että jakaja oli luterilainen pappi ja hän luki käsikirjasta asetussanat ja hänellä oli alba ja stola päällä. Hän tosin oli paljain jaloin, mutta sehän ei tehnyt toimitusta yhtään vähemmän luterilaiseksi. Seurakuntakin oli paljain jaloin ja istui lattialla kuten maan tapa on. Ehtoollismaljana oli kulunut muovinen maitokannu ja viininä mehua, joka jaettiin pienistä muovikupeista. Leipä ei ainakaan ollut happamatonta leipää. En epäillyt, etten olisi saanut oikeaa ehtoollista.
Mutta en minä niitä aiempiakaan ehtoollisia väärinä osannut pitää, joissa ei ollut luterilaista pappia, eikä käsikirjaa eikä albaa eikä stolaa. Luettiin vaan Raamatusta asetussanat ja pantiin aineet jakoon. Synnintunnustuskin taisi vilahtaa jossain sivulauseessa. En ole varma, kuka jakajista tai vastaanottajista ymmärsi ehtoollisen oikean luonteen. En ole aina varma omastakaan ymmärtämisestäni tämän mysteerin edessä. Tiedän kyllä, että oppi ehtoollisesta todellisena Kristuksen ruumiina ja verenä on uskonpuhdistuksen olennainen osa. Mutta eivät ihmiset aina ajattele niin dogmaattisesti kuin me papit toivoisimme. Puhumattakaan jos kyse on nuorten kirkkojen usein kouluttamattomista ihmisistä, jotka tulevat savimajastaan arkensa keskeltä hetkeksi kohtaamaan Jumalan ja saamaan uskosta voimia seuraavaan päivään.
Aasialainen ja afrikkalainen ihminen ajattelee käytännöllisesti, ei opillisesti. Käytäntö on tärkeämpää kuin teoria ja usko on enemmänkin tie kuin oppi. Sen tähden jopa vastakkaisilta näyttävät asiat saattavat sopia ongelmitta yhteen. Henkimaailma on todellisesti läsnä ja meidän akateemiset kysymyksemme valovuosien päässä heidän ajattelustaan. He eivät ole tyhmempiä kuin me, mutta he katsovat maailmaa eri näkökulmasta. Toki kristinuskon perusteet ovat kaikille samat, mutta jos Kristus on enemmänkin voittaja kuin sovittaja, niin ei kai meillä siihen ole mitään sanomista.
Kun oppitunnilla kerroin hienoimmista arkeologisista löydöistä, oppilaat haukottelivat ja katsoivat ikkunasta ulos. Kun näytin kuvaa tyhjästä haudasta ja sanoin, että Muhammed ja Buddha makaavat haudoissaan ja hindujumalat ovat kuolleita jumalia, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä ja hän elää, oppilaat huusivat: ”Halleluja!” Tietenkin yritän opettaa heille uskonvanhurskauden ydintä: pelastusta yksin armosta, Kristuksen tähden. Kyllä sekin oppi puree, sillä itsetekoinen yrityskristillisyys on suosittu uskon harjoittamisen muoto kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.
Sitäkin tämmöinen pitkän linjan opettaja miettii, että kuinka kummassa nuori nopeasti kasvava kirkko ikimaailmassa voi kehittyä oikeaan ja terveeseen suuntaan, kun siltä puuttuvat pitkät perinteet ja kokeneet seurakuntien paimenet. Mutta sitten huomaa ajattelevansa, että niin ne taisivat puuttua alkuseurakunnaltakin. Ja Jumala vain piti kirkostansa huolta.
