Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Viikkolehden päätoimittaja.Joskus suuri kokous on pieni kokous, ja pieni kokous on suuri kokous. Aikanaan aloitin varusmiespalveluksen pari viikkoa uskoontuloni jälkeen. Kainuun prikaatissa ensimmäiset viikonloput oltiin kiinni, ja ensimmäisen iltavapaan koittaessa etsin paikallisesta lehdestä seurakuntien kokousilmoituksia.
Hyppäsin iltavapaille lähtevien kavereiden autoon ja jäin kyydistä lähimmän seurakunnan parkkipaikalle. Astuessani kirkon ovista sisään, minua tervehtivät iloisesti kymmenkunta huomattavasti minua vanhempaa uskonystävää, jotka olivat kokoontuneet ison pöydän ympärille.
Rukoilimme, lauloimme ja luimme yhdessä Raamattua. Olin ollut lähes kolme viikkoa ilman uskovien yhteyttä ja tuntui, että vastaanotin tuota pyhää ilmapiiriä joka solullani. Tuhansien kokousten jälkeen tuo arkinen tiistai-ilta on edelleen unohtumaton.
Kun olimme maailmassa, me valitsimme itse itsellemme ystävät. Kun tulimme uskoon, Jumala valitsi meille ystävät.
Kun Pietari vastasi Jeesuksen kysymykseen, hän sanoi: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Jeesus vakaasti vahvisti seurakunnan kallioperustan rakentuvan tälle ilmoitukselle. Samassa yhteydessä Jeesus vakuutti, etteivät tuonelan portitkaan kykene kukistamaan hänen seurakuntaansa.
Ensimmäisen seurakunnan suurin ihme ei ollut ramman käveleminen tai yliluonnollinen vankilasta vapautuminen, vaan se, että uskovien suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu. Se oli Jumalan vaikuttamaa pyhää yhteyttä lähtökohdiltaan ja luonteeltaan hyvin erilaisten ihmisten välillä.
Joku viisas on sanonut: kun me olimme maailmassa, me valitsimme itse itsellemme ystävät, mutta kun me tulimme uskoon, Jumala valitsi meille ystävät.
Paavali oli syvästi tietoinen seurakunnan vajavaisuudesta ja rosoisuudesta.
Seurakunta on ihmisiä. Kun apostoli Paavali halusi kuvata Jeesuksen ja seurakunnan välistä suhdetta, hän päätti käyttää syvintä mahdollista ihmissuhdetta, jonka ihminen voi maan päällä kokea: miehen ja naisen välistä avioliittoa.
Opetuksensa loppusolmuksi Paavali kirjoittaa: ”Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” Paavali aivan kuin tunnusti, että kirjaimet loppuvat kesken hänen yrittäessään sanoittaa seurakunnan jumalallista asemaa ja salaisuutta.
Ja kyllä Paavali, jos kuka oli syvästi tietoinen seurakunnan vajavaisuudesta ja rosoisuudesta. Kirjoitushetkeen mennessä hän oli saanut selvitellä lukemattomia riitoja, ihmissuhdeongelmia ja oppikysymyksiä. Kaikesta huolimatta hän painotti seurakunnan ainutlaatuista merkitystä. Kristuksen seurakunta on samaan aikaan hyvin inhimillinen, mutta jumalallinen!
Seurakunta pärjää hyvin ilman minua, mutta minä en pärjää ilman seurakuntaa.
Tämä salaisuus paljastuu koko täyteydessään vasta kerran perillä, mutta jo matkan varrella sen merkitys avautuu, kun suostumme keskeneräisyyteen ja sitoudumme siihen.
On mahdotonta kasvaa hengellisesti suoraan ilman paikallista seurakuntaa. Jos kirkkopolulla kasvaa ruohoa, kävellään se uudestaan auki. Olen tavannut sanoa, seurakunta pärjää hyvin ilman minua, mutta minä en pärjää ilman seurakuntaa.
Toivotankin sinut tervemenneeksi paikallisen seurakunnan yhteyteen. Tämä salaisuus on suuri…
