Kirjoittanut
Keskustelu sananvapaudesta on avattu näyttävästi 153:n tieteen tekijän ja taiteilijan julkaistessa Yhdysvalloissa tekstin “Kirje oikeudesta ja avoimesta keskustelusta”. Tilanteen laukaisi kiista rasismista. Mielenosoitusten yhteydessä on kaadettu patsaita ja kirjoitettu historiaa uusiksi. Asetelma on kuitenkin saanut voimaa muualta, länsimaissa postmodernilla aikakaudella vaikuttaneesta identiteettipolitiikasta. Julkilausumassa kiinnitetään huomiota siihen, ettäajattelua ja puhumista vahvasti rajoittava toiminta, vaientamiskulttuuri tai “cancel culture”, kuten sitä siellä nykyään nimitetään, on kriisiyttänyt keskustelun sananvapaudesta. Luennoitsija voidaan hyllyttää väärän sanan käytöstä. Kirjaa voidaan vaatia pois markkinoilta, koska se jonkun mielestä sisältää vääriä mielipiteitä.
Sananvapauden pitäisi olla itsestäänselvyys. Jo Suomen perustuslaki toteaa kohdassa Perusoikeudet (12 §): “Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejäkenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla.” Näistä oikeuksista on opetettu koulussa ja ne ovat usein olleet esillä julkisessa keskustelussa.
Käytännössä esimerkiksi Journalistiliitto vetoaa tähän. “Suomessa sananvapaus on turvattu perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Sananvapaudella on keskeinen rooli demokraattisessa yhteiskunnassa. Sananvapauteen kuuluu mielipiteiden ilmaisu, vastaanottaminen ja jakaminen ilman ennakollista puuttumista. Sananvapauteen kuuluu kärjekkäiden, provosoivien ja jopa loukkaavien ilmaisujen esittäminen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä.” Mikä tahansa ei tietenkään ole sallittua. Journalistiliitto rajaa: “Sananvapaus ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa sanoa. Sananvapauteen kuuluu vastuu. Jokaisen kunnia ja yksityiselämä on turvattu myös perustuslaissa. Kun kysymys on sananvapauden ja yksityiselämän välisestä konfliktista, oikeuksia joudutaan punnitsemaan: kumpi oikeus on vahvempi, kun otetaan huomioon olosuhteet?”.
Kansainväliset sanankäyttöä koskevat sopimukset ovat niin ikään yksiselitteisiä. Kun YK:ssa toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin ihmisoikeuksien julistusta (1948), 19. artikla sanoi: “Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Samalla yleissopimuksessa korostetaan, että mielipiteen- ja sananvapauden käyttö tuo mukanaan vastuun. Erillisessä artiklassa rajoitetaankin sotapropagandaa sekäsyrjintään, vihollisuuksiin tai väkivaltaan yllyttämistä.
Euroopan ihmisoikeussopimus jatkaa tästä (1950). “Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitäämielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.” Myös tässä muistutetaan vastuusta: “Koska näiden vapauksien käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, se voidaan asettaa sellaisten muodollisuuksien, ehtojen, rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi…”.
Lisäksi Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966) varmistaa (19. artikla): “1. Jokaisella on oikeus mielipiteen vapauteen ilman ulkopuolista puuttumista. 2. Jokaisella on sananvapaus; tämä oikeus sisältää vapauden hankkia, vastaanottaa ja levittää kaikenlaisia tietoja ja ajatuksia riippumatta alueellisista rajoista joko suullisesti, kirjallisesti tai painettuna taiteellisessa muodossa tahi muulla hänen valitsemallaan tavalla.” Vastuuta ei toki unohdeta tässäkään sopimuksessa. Moraalia on suojeltava ja esimerkiksi sotapropaganda kielletään.
Sananvapaus on yhtäältä siis yleinen länsimainen arvo, jota monet sopimukset suojaavat. Toisaalta sitä myös rajoitetaan moraalin nimissä. Kaikkineen on kyse arvoista, jotka perinteisesti ovat nousseet Raamatun ihmiskäsityksestä ja juutalais-kristillisestä perinteestä. Toki 300 vuotta materialismia ja sekularisaatiota, vaihtuvat ateistiset ideologiat ja 30 vuotta suurten kertomusten kaatamista ovat muuttaneet tilannetta. Siitä huolimatta keskustelu sananvapaudesta on aina nimenomaan arvokeskustelu.
Sananvapautta ei tarvitse keksiä uudelleen. Sananvapauden perusteet on länsimaissa paalutettu monessa vaiheessa vuosikymmen toisensa jälkeen. Vaikka postmoderni kulttuurisegmentti – ja osa toimittajista sen mukana – on historiatonta, meidän ei tarvitse olla sitä. Aikamme keskustelua on käytävä rohkeasti nimenomaan sananvapauden pitkän perinteen valossa.
Miksi julkilausuman kirjoittajat sitten esittävät, että julkista tilaa ohjaavat sosiaalisen median “häpäisemisen ja pannaan julistamisen” eli osrakismin periaatteet? Oma aikamme ja erityisesti marginaaliryhmien ajama rajoituskulttuuri hakee toisenlaista oikeutta. Tämän päivän esimerkeille on tyypillistä, että niiden kohdalla juuri kukaan ei voi vetää toista oikeuteen kunnianloukkauksesta. Yleensä kyse on vääristä mielipiteistä. Tästä kertovat myös aikamme kohuesimerkit. “Journalisteja kielletään kirjoittamasta tietyistä aiheista; professorit joutuvat tutkinnan alaisiksi, koska ovat lainanneet tiettyä teosta kirjallisuuden luennolla; tutkija erotetaan, koska hän on jakanut toisille vertaisarvioidun akateemisen tutkimuksen”, kannanoton tekijät kirjoittavat.
Näin olemme päätyneet ristiriitaan yllä mainittujen ihmisoikeussopimusten kanssa. Kun sukupolvi sitten pidettiin tärkeänä korostaa, että kansalaisella on oikeus “mielipiteen vapauteen ilman ulkopuolista puuttumista”, nyt ulkopuolisen puuttumisen perusteella on moni ansiokas ura tieteen ja taiteen parissa ajettu karikkoon. Tämä on tapahtunut asetelmassa, jossa ei ole esitetty solvauksia tai uhkauksia. Ketään ei ole myöskään mustamaalattu tekaistuin perustein. Olemme siis aivan uudenlaisen yhteiskunnallisen ja kirkollisen keskustelun edessä.
On opeteltava tekemään ero yksilön loukkaamattomuuden ja ideologioiden suhteellisuuden välille. Yksilön oikeudet on jo nyt määritelty tarkasti laissa. Niitä tukevat ihmisoikeussopimukset. Tällä hetkellä kiistellään ankarasti kuitenkin siitä, onko jokin ideologia loukkaamaton. On avoimesti todettava, että esimeriksi gender-ideologia ei ole yleisesti hyväksyttävä “arvo”, joka kaikkien kansalaisten tulisi omaksua. Sen sijaan se on aate, jota saa kritisoida. Avoin yhteiskunta ja sen tasa-arvon ihanne merkitsevät nimenomaan sitä, että ihmiset saavat kannattaa keskenään ristiriidassa olevia näkemyksiä hyvin henkilökohtaisistakin asioista. Olennaista on vain se, että ketään ei saa yhteiskunnassa syrjiä käsitystensä perusteella. Tämä koskee kuitenkin kaikkia yhtäläisesti. Ketään ei saa syrjiä myöskään hänen uskonnollisten näkemystensä perusteella.
Koska syytösten kohteena ovat yleensä vain väärinä pidetyt mielipiteet, olemme uudenlaisten ristiriitatilanteiden edessä. Arvokeskustelu huutaa poissaolollaan siitä huolimatta, että kyse on nimenomaan arvokonfliktista. Monet ihmiset kokevat, että jännitteissä on vastakkain kaksi perusoikeutta. Yhtäällä on sananvapaus, jonka taustalla on ajattelun vapaus. Jos näkemystä ei ole rikoslaissa kielletty, sitä saa julkisesti edustaa yhteiskunnassamme. Toisaalla on etenkin marginaaliryhmien kokema jännite sen suhteen, että kaikki yhteiskunnan tahot eivät hyväksy tasa-arvoisesti heidän identiteettiään – koskapa nämä kannattavat heidän ajattelustaan poikkeavia näkemyksiä.
Aikaamme kuvaa erinomaisesti termi arvokonflikti. Yhdysvalloissa puhutaan jopa arvosodasta. Kulttuuriväki on joutunut puolustautumaan hyökkäyksiä vastaan. Uusin esimerkki on New York Timesin toimittaja Bari Weiss, joka joutui eroamaan puolustettuaan lehdessä avointa keskustelua. Hän oli kirjoittanut “narratiivia vastaan”. Aikamme kertomuksia ohjaavat vahvat arvot. Siksi keskustelun sananvapaudesta tulee avata samalla keskustelu arvoista. Avoin keskustelu on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa mahdotonta, koska syytösten tehtailijat ovat sen kieltäneet. Jo itse keskustelun aloittaminen on nimetty syrjinnäksi ja esitetyt mielipiteet on pahimmillaan yritetty kriminalisoida.
Arvoista keskusteleminen on kuitenkin itsessään neutraali kenttä. Kaikilla arvoilla on omat lähtökohtansa ja sitoumuksensa. Niillä on oma historiansa ja oma logiikkansa. Ne perustuvat usein erilaiseen käsitykseen ihmisyydestä, ihmisen olemuksesta ja hänen päämääristään. Suomessakin on hyvin erilaisia käsityksiä esimerkiksi seksuaalisuudesta ja sen toteutumisesta. Siksi tätä keskustelua ei voi käydä pelkillä iskulauseilla. Jatkuvasti toistuvat perusteettomat syrjintäsyytökset eivät edistä keskustelua sananvapaudesta.
Onko meillä yhä oikeus sanoa, mitä toiset eivät halua kuulla? Tällä hetkellä kriisi on näkyvä ja erilaisia kannanottoja on vielä mahdollista esittää. Kulttuuriväki voi sentään julkaista avoimia kirjeitään. He taistelevat sananvapauden puolesta, koska se on heille elinehto. Näissä kiistoissa on syytä muistaa, että toisinajattelu tänä päivänä vaatii rohkeutta. Kuka uskaltaa Suomessa tukea taiteilijoiden julkilausumaa? Yhteiskunnassa on meilläkin menty selkeästi kohti julkista sensuuria ja ajattelun rajoittamista. Toleranssia on ollut turha hakea. Ennustan, että “Kirje oikeudesta ja avoimesta keskustelusta” tulee jakamaan sekä yhteiskuntaa että kulttuuriväkeä voimakkaasti. Kysymys kuuluu, kuka on se yritysjohtaja, valtion laitoksen päällikkö, yliopiston rehtori, puolustusvoimien prikaatikenraali, tai ministeriön kansliapäällikkö, joka uskaltaa julkisesti kannattaa YK:n periaatteita ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen lauseita sananvapaudesta? Kuka rohkenee julkilausuman tavoin kyseenalaistaa sosiaalisen median pikatuomiot Suomessa? Sanavapaus on arvo – arvo sinänsä.
Timo Eskola, TT, FT, on Suomen teologisen instituutin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti.
