Kirjoittanut
Kirjoittaja on pappi ja kirjailija.
Silloinen professori Eero Huovinen esiintyi viimeisenä. Hän siis joutui vastaamaan kaikkien puhujien puolesta kysymykseemme siitä, miksi äsken kuulemamme mukaan kirkossa ainoana paikkana maailmassa ole riitoja. Kirkossa on vain ”jännitteitä”, ei muka koskaan todellista eripuraa.
Meitä istuu sanan kuulossa sekä sisäpiiriläisiä että satunnaisia kuulijoita. Jälkimmäiset ilmoittavat messun päätteeksi, etteivät enää halua kuulla tätäkään vähää. Kirkollisen ihmisen mielestä kielenkäyttö oli tälläkin kertaa ihan tavallista, ei kaanaankieltä. Mutta tavallisetkin sanat voivat muuttua kirkon käytössä kummallisiksi. Me ”saamme” tuoda Jumalan eteen yhtä jos toista. Moderni kuulija ei kaipaa luvan saamista. Me ”tahdomme” ja ”haluamme” lukea ja sanoa. Nykyihmiselle riittää että luemme ja sanomme. Me ”sanoitamme” tunteita, kun karaokekansalle riittävät laulujen sanoitukset. Me ”ajattelemme että” sen sijaan että sanoisimme suoraan mielipiteemme.
Kielisaastan kukkanen on ”haastaa”, jonka parasta ennen -päivä oli jo ennen sen käyttöönottoa. Kirkolla on vain ”haasteita”, ei muka koskaan ylipääsemättömiä vaikeuksia.
Meitä istuu kirkolliskokouksessa, kirkko- ja hiippakuntavaltuustoissa, toimi- ja johtokunnissa, kirkko- ja kappelineuvostoissa, ohjaus- ja vastuuryhmissä, tiimeissä ja tempauksissa. Meitä kuormitetaan liialla, harkitsemattomalla äänipuurolla; emme enää erota sanoja puheesta emmekä ajatuksia sanoista. Kirkon ”eheys” paljastaa merkityksensä, kun kuulet kokouskumppaniltasi kahvitauolla, että joudut kumminkin kuoltuasi tulimereen. ”Jumalan Sanasta” putoaa pois iso s kun sitä tarpeeksi pestään, lingotaan ja mankeloidaan siinä ainoassa oikeassa pesulassa. ”Klassinen” raamatuntulkinta ja ”luterilainen” virkakäsitys ovat aatehistoriallisesti onttoja brändejä, jotka oli nerokasta omia, koska ne kuulostavat hienoilta eikä kenelläkään ole niihin tekijänoikeutta.
Seurakuntaelämä saa kaipaamaan kveekarien hiljaisia istuntoja, jotka saattavat sujua alusta loppuun hiljaisuudessa, jos kellään – edes Jumalalla – ei ole mitään sanomista, tai vammaisten kohtaamisia, joissa kommunikoidaan koko vartalolla ja pieninkin sananpoikanen otetaan vastaan kuin tuhlaajapoika. Kirkolla on vain ”viisi laadukasta kohtaamista vuodessa”, ei muka sattumanvaraista Hengen riepotusta, hämmennystä ja yllätyksiä.
Niin, mitä tuleva piispa vastasi untuvikoille? Hän ei sanonut mitään. Kunhan hymyili sitä vinoa hymyään, joka sittemmin tuli mediassa yhtä tunnetuksi kuin hänen kyyneleensä.
