Kirjoittanut
”Olemme niin tottuneita roskiin, ettemme oikeastaan edes huomaa niitä. Roska säilyy luonnossa tuhansia vuosia eikä välttämättä ikinä maadu. Meidän roskamme säilyvät kauemmin kuin me itse”, sanoo dokumenttielokuvaohjaaja Jonh Webster (Kotona 1/2012).
Tuo Websterin pohdinta jäi kytemään mieleeni ja ajatukseni laajenivat kadulla lojuvista karkkipapereista henkiseen roskaamiseen.
Sanoillamme voimme roskata ympäristöä. On tyhjänpäiväistä roskapuhetta, joka ei rakenna ketään, mutta jota voi puolustaa höyryjen ulos päästämisellä, toisen halventamista ja alas painamista, jopa ihmisarvon kyseenalaistamista. Mitä muuta se on kuin synnistä kumpuavaa pahanolon viskomista muiden harteille? Oman sydämen ja muiden ihmisten roskaamista.
Informaatioyhteiskunnassa elämme sanatulvan keskellä. Tässä todellisuudessa on hyvä muistaa, että merkittävien sanojen kantomatka on todella pitkä.
Sanoilla voimme Jeesuksen mukaan jopa tappaa. Sen tietävät monet koulu- ja työpaikkakiusatut.
Painavat sanat voivat kaikua tuleville sukupolville saakka. Erityisen merkittävät sanat painuvat ihmisten yhteiseen muistiin. ”I have a dream..” Edelleen se sävähdyttää.
Kuudenkymmenen vuoden takaa minua ovat siunanneet isoäitini sanat, jotka hän sai kivuistaan huolimatta sanottua elämänsä kalkkiviivoilla. Tuo 25-vuotias äiti tiesi pian kuolevansa. Vaikkei ollut kyennyt muutamaan päivään edes istumaan, hän huonetoverin kertoman mukaan oli yöllä onnistunut polvistumaan vuoteensa viereen rukoukseen.
”Jeesus, pidä sinä huolta Veikosta ja lapsista, kun minusta ei siihen enää ole. Ja siunaa lapsia ja heidän tulevia perheitään”, hän oli kuiskannut. Enoni oli tuolloin 2-vuotias ja äitini puolivuotias vauva.
Vaikka kuolema häämötti jo silmien edessä, isoäitini sai Jumalalta silmät nähdä tulevaan. Hän siunasi pieniä lapsiaan ja heidän jälkeensä tulevia polvia. Minuakin. Vain muutama päivä tuon rukouksen jälkeen isoäitini kuoli.
Webster muistuttaa minua sanojen roskavaikutuksesta. Isoäitini Mairen sanat sen sijaan kantavat minua siunauksellaan.
