Sapatti, vaihtoehto mindfulnessille

Juutalainen lepopäivä sapatti on erityistä aikaa täällä Jerusalemissa kotitalossani. Suurin osa naapureistani on uskonnollisia juutalaisia – ei sitä mustiin pukeutuvaa, yhteiskunnasta eristäytyvää joukkoa, mutta ihmisiä, joiden päivittäistä elämää juutalainen traditio säätelee. Kun perjantaina aurinko laskee, ja sapattitorvi soi kaupungin yllä, taloon laskeutuu rauha. Alaovi jätetään lukitsematta, jotta vierailulle saapuvien ei tarvitsisi soittaa summeria. Energiansäästölamppu palaa rappukäytävässä läpi yön. Tooran mukaan tulen teko on sapattina kiellettyä, ja rabbiininen juutalaisuus tulkitsee sähkökatkaisijan painamisen sellaiseksi. Näin ollen uskonnolliset juutalaiset eivät katkaise tai sytytä virtaa lepopäivänä. Tarvitaan ajastimia ja termostaatteja pitämään esimerkiksi ruoka lämpimänä levyllä. Monelle Pyhän maan matkaajallekin ovat tuttua hotellien sapattihissit, jotka pysähtelevät varmuuden vuoksi joka kerroksessa.

Minä satun ilmeisesti olemaan taloyhtiömme ainoa ”pakana”, koska puoleeni käännytään, kun jokin menee vikaan. Juutalaisen lain hienoudet eivät nimittäin koske meitä muiden kansojen edustajia. Minua on monet kerrat pyydetty painamaan esimerkiksi ilmastointilaitteen tai patterin nappulaa. Ensimmäisellä kerralla näytin varmaan aika hölmistyneeltä, mutta nyt tiedän jo, mitä koputus oveeni sapattina tarkoittaa. Ja jos nämä pikku palvelukset ovat tapa saada kontaktia naapureihini, menen ilomielin.

Juutalainen sapatinvietto pyrkii hymyilyttämään meitä kristittyjä. Juutalaiset edustavat Uuden testamentin fariseusten jälkeläisiä, ja fariseukset olivat – meidän käsityksemme mukaan – toivottoman tekopyhiä. Ajattelemme, että nykyjuutalaiset ovat lain kirjaimen orjia, jotka jäävät pyörimään lillukanvarsiin, kun eivät erota niitä oikeasti tärkeistä asioista. Mutta totta puhuen meillä ei olisi kauheasti varaa naureskella. Minulle henkilökohtaisesti sapatti on ollut kaikkien näiden Israelissa viettämieni vuosien ajan oppitunti levosta ja pysähtymisestä.

Israel on yksi maailman aktiivisimpia somettajia. Bussissa kaikilla alle 70-vuotiailla näyttää kännykkä suurin piirtein kasvaneen kiinni käteen – kuutena päivänä viikossa. Seitsemäntenä päivänä puhelimet sulkeutuvat, netti sammutetaan ja televisio vaikenee. Sapatti on yhdessäolon ja rauhoittumisen aikaa. Kaupat ovat kiinni, julkinen liikenne pysähtyy. Syödään yhdessä, lauletaan, uskonnolliset perheet käyvät synagogassa, ulkoillaan, vietetään aikaa suvun ja ystävien kanssa. Mieti, pystyisittekö sinä ja perheesi katkaisemaan viikoittain kaikki yhteydet muuhun maailmaan ja vain olemaan yhdessä? Minulle se olisi aikamoinen haaste!

Jokin aika sitten uutisoitiin, että liiallinen kännykän räplääminen voi aiheuttaa aikuisellekin keskittymishäiriöitä ja jopa ADHD:n oireita. Tuntuu, että kohta jo koko suomalainen yhteiskunta kärvistelee viriketulvan aiheuttaman uupumuksen ja muistikatkosten kourissa. Yliaktiivinen elämänrytmi ja jatkuva älylaitteiden piippaus ajavat ainakin herkemmät yksilöt kysymään, miten nykyisestä menosta voi selvitä järjissään? Apuun rientävät sitten kaikenlaiset downshiftaajat, mindfulness-opettajat ja muut vaihtoehtoisen elämäntavan markkinoijat. Onko toiseen ääripäähän suistuminen ainoa mahdollisuutemme? Mihin jäi raamatullinen ajatus lepopäivän pyhittämisestä? Kuka opettaisi kristityille viipyvän rukouksen mindfulnessia?

Kerran vuodessa Israelissa jom kippur eli suuri sovituspäivä huipentaa pysähtymisen opinnot. Silloin iso osa juutalaisväestöstä paastoaa ruoasta, juomasta ja kaikista huvituksista vuorokauden ajan tutkiakseen sydäntään ja katuakseen syntejään. Kaikki liikenne yksityisautoilusta lentokenttään seisahtuu. Nekin israelilaiset, jotka eivät paastoa, kunnioittavat tuon päivän erityislaatuisuutta. Vaikka en kristittynä uskokaan, että paasto puhdistaisi ketään synneistä, jom kippurissa on silti jotain valtavan puhuttelevaa. Se on kuva siitä, kuinka suhteen Jumalaan tulisi mennä elämässämme kaiken muun edelle. Ihan kuin yhteiskuntakin pysähtyisi sanomaan, että ilman Jumalaa meillä ei ole mitään. Ilman häntä emme selviä edes hengissä.

Juutalaisten sapattisääntöjen noudattaminen saattaa näyttäytyä meille kristityille orjuutena. Meillä kajahtelevat mielen holveissa raamatunlauseet, joissa lain noudattaminen on hengen antaman vapauden irvikuva. Kieltämättä onkin sanottava, ettei uskonnollisten juutalaisnaisten sapatinlepo tule ilmaiseksi. Heidän on tehtävä paljon etukäteisvalmisteluja ja pysyttävä niiden kanssa aikataulussa, jotta perhe voisi levätä. Mietin silti, voisimmeko oppia heiltä jotakin ilman että lisäisimme omaa tai toisten jaksamisen taakkaa? Tarvitsisimmeko me kristityt vapautemme keskelle annoksen lisää kurinalaisuutta ja järjestystä, jotta kuormittuneet aivomme saisivat hetken tauon – sielun ja hengen elpymisestä puhumattakaan?

Minulla ei ole omaa perhettä, joten välillä minun lauantaini täällä saattavat olla aika pysähtyneitä. Julkinen liikenne ei kulje, mikä rajoittaa ihmisten tapaamista ja viikonlopun viettoa. Vuosien kuluessa olen kuitenkin oppinut näkemään siunauksena tämän sapatinlevon, joka useimmiten laskeutuu minulle, halusin sitä tai en. Viihdykkeistä irrottautuminen vie hiljaisuuteen, joka voi parhaimmillaan olla Jumalan läheisyyden täyttämä rauhan kokemus. Tai sitten ei – välillä se on vain tavattoman pitkästyttävää. Joka tapauksessa ylivirittynyt hermostoni saa palautua.

Lepopäivä säädettiin ihmiselle jo luomiskertomuksessa, emmekä ole niistä ajoista muuttuneet miksikään, vaikka kaupat ovatkin auki sunnuntaisin. Juutalainen sapatti opettaa meille läsnäolon taitoa. Ilman älylaitteita ja muuta jatkuvaa viihdytystä joudumme laskeutumaan mielikuvitusmaailmoista takaisin tähän hetkeen, omaan ruumiiseemme. Se voi olla vapauttavaa tai tylsää, jopa kipeää, mutta se on joka tapauksessa jotakin, mikä on totta. Myös Jumala on kohdattavissa siellä, missä ankkuroidumme todellisuuteen. Jeesus, sapatin Herra, saa puhua meille, kun olemme läsnä itsellemme ja toisille.