Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kirkon ihmeellisimmät tarinat -podcastin ja radio-ohjelmasarjan tekijä sekä kirjailija, joka on työskennellyt monipuolisesti myös journalistina.Tulin isäksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, 27-vuotiaana. Muistan, kun katselimme vastasyntynyttä vauvaa vaimon kanssa. Tunsimme olevamme suuren ihmeen äärellä.
Suuren ihmeen, josta me olimme vastuussa. Vauva ei selviäisi ilman meitä. Vastuu painoi hartioita – oli pakko laittaa toisen tarpeet omien mielitekojen edelle. Vastoin odotuksia tämä vastuu toi mukanaan valtavasti onnea.
Jos tätä sattuu lukemaan joku, joka tunsi minut nuorena, hän voi varmaan auliisti todistaa, etten ollut se kaikkein vastuuntuntoisin ja huolellisin kaveri. Päinvastoin. Elämän piti olla spontaania ja hauskaa. Jos löysin säännön, halusin heti rikkoa sitä.
Täysi vapaus on päihdyttävä tunne.
Tulin aikuiseksi 90-luvulla, vuosikymmenenä, jolloin elämä tuntui leikiltä. Ihmiskunta matkasi kohti valoisaa tulevaisuutta, eikä kylmistä, saati kuumista sodista tarvinnut huolia. Suomi eli valtiollisen elämänsä kevättä, toipui lamasta ennätysvauhtia ja porskutti kohti teknoihmettä.
Tässä myötätuulessa sain ottaa ensimmäiset askeleeni aikuisena – niitä ei vastuu painanut.
Täysi vapaus on päihdyttävä tunne. Voi mennä miten haluaa ja käyttää hyväkseen kaikki maailman tarjoamat mahdollisuudet. Voi keskittyä rakastamaan itseään ja uskotella, että itserakkaus on oikeastaan hyve.
Minulla tuo elämänvaihe loppui viimeistään Kätilöopistolla vuonna 2005. Esikoispoikani syntymä sai minut hahmottamaan, että elämässä on pitkälti kyse uhrauksista. Jotta mikään maailmassamme toimii, tarvitaan ihmisiä, jotka uhrautuvat toisen puolesta.
Vanhemmat uhraavat omat tarpeensa lasten hyväksi, seurakunnissa ja järjestöissä vapaaehtoiset uhraavat vapaa-aikansa toisten hyväksi, tuo parikymmentä vuotta sitten syntynyt esikoispoikani uhraa paraikaa kokonaisen vuoden elämästään armeijassa Suomen hyväksi. Ja tälläkin hetkellä Ukrainassa moni sotilas uhraa oman henkensä vapaan Euroopan puolesta.
Kreikan taruston Narkissos rakastui omaan kuvajaiseensa vuoristolähteellä. Hän rakasti peilikuvaansa niin voimallisesti, ettei voinut poistua sen ääreltä ja lopulta kuihtui pois.
Elämme aikaa, jossa yhä useampi meistä kokee Narkissoksen kohtalon. Tuijotamme pieniä heijastavia ruutuja, lisäämme omia kuviamme sosiaalisen median kanaviin, rakastumme niihin – ja ahdistumme.
Ei pidä uhrautua, mutta omaa aikaansa maan päällä ei saa käyttää itsekkäästi.
Joka viides nuori kärsii jostakin mielenterveyden ongelmasta. Ongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavaa tahtia. Erityisesti ahdistushäiriöt ovat lisääntyneet.
Tämä tapahtuu huolimatta siitä, että ainakin oman subjektiivisen tuntemukseni mukaan voimme lukea mediasta koko ajan yhä enemmän tarinoita, jotka korostavat oman itsensä rakastamista, armollisuutta itseä kohtaan. Tästä puhutaan paljon enemmän kuin takavuosina, vaikka mielenterveysongelmia oli silloin paljon vähemmän.
Totta kai pitää osata olla armollinen itselleen silloin kun omat voimat eivät riitä. Mutta mitä jos ratkaisu olisikin katseen kohdistaminen omasta itsestä johonkin toiseen, apua tarvitsevaan ihmiseen? Tutkimusten mukaan toisten auttaminen ja epäitsekkyys nimittäin lisää terveyttä, elinvuosia ja onnellisuutta.
Auttaminen taipuu moneen muotoon. Toivon, että mahdollisimman moni meistä saa vastuukseen huolehtia kaikkein vähäosaisimmista. Mutta pitkälle pääsee jo, kun hoitaa oman osansa. Voi olla hyvänä isänä tai äitinä lapsilleen, kysyä naapurilta kuulumiset, soittaa vanhoille sukulaisilleen tervehdyspuhelun.
Ei pidä uhrautua, mutta omaa aikaansa maan päällä ei saa käyttää itsekkäästi.
Kristinusko syntyi suurimman mahdollisen epäitsekkään teon ympärille. Jumalan poika uhrasi itsensä ja kuoli ihmisten syntien vuoksi.
Olen joskus miettinyt, oliko tämä Jumalan tapa kertoa meille, mistä hyvä elämä syntyy.
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka Päivän blogeja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan radiokolumnit ovat kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
