Kirjoittanut
Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jota kuullaan Radio Deissä Päivän blogistina.Olin puhumassa surusta ja selviytymisestä Lähelle ihmistä -koulutustilaisuudessa Perheniemen opistolla. Päivä päättyi särkyneitten ja haavoittuneiden iltaan, jossa saimme jakaa elämämme kipuja. Yhteistä illan tarinoille oli elämän varrella eteen tullut särkymisen kokemus. Vaikka tarinat olivat rankkoja, vaikka salissa moni itki, hetki oli silti täynnä vahvaa toivoa. Päällimmäiseksi jäi lohduttava näky siitä, miten särkyminen oli johtanut uuden alun tielle ja Jumalan hoitavan ja parantavan sylin löytymiseen.
Hienoa oli nähdä, miten toisten särkymisen kokemus auttoi heitä, jotka parhaillaan kamppailivat omien elämän kipujensa kanssa. Siellä missä haava saa koskettaa toista haavaa, siellä syttyy yllättävää toivoa. Missä kipu tunnistaa toisen kivun, siellä ollaan parantumisen alkulähteellä. Missä särkynyt ymmärtää särkyneensä, siellä ollaan tavoitettu eheytymisen mahdollisuus. Siellä tapahtuu särkymisen ihme, jossa on jotain samaa kuin heräävässä keväässä pimeitten päivien jälkeen: edessä odottaa uusi alku ja mahdollisuus kasvaa.
Toisen vahvan kohtaamisen koin seuraavana päivänä laulaessani konsertissa laulua, jonka tekstissä vertaan haudalle syttyvää kynttilää koti-ikkunaan, josta loistaa Taivaan kodin valo. Yllättäen huomasin kyyneleiden valuvan tällä kertaa poikkeuksellisen nuoren kuulijan poskilla.
Konsertin jälkeen tuo kymmenvuotias tuli äitinsä kanssa kiittämään laulusta, joka oli sanoittanut heidän suruaan, kun he olivat juuri menettäneet rakkaan mummon ja äidin. Kannustin tyttöä itkemään aina kun itkettää ja muistutin, että itku on aina hyvä ja parantava asia. Kun on itkun aika, itketään – ja kun ei itketä, silloin voidaan vaikka nauraa, sanoin tytölle, joka hymyili minulle niin kauniisti, etten taida unohtaa sitä koskaan. Samalla tunsin, että ikäerosta huolimatta, surumme olivat hoitaneet toistemme surua. Siinä hetkessä oli läsnä särkymisen ihme.
Särkymisen ihme tapahtui kerran myös Golgatan ristillä. Jumalani, miksi minut hylkäsit, on suurinta kivun kokemista, mitä inhimillisesti voi ajatella. Kristuksen täytyi särkyä täydellisesti, jotta hän voi auttaa meitä särkyneitä. Tänään saamme painaa haavamme hänen haavoihinsa ja koskettaa kivullamme hänen kipuaan. Missä näin tapahtuu, siellä ollaan parantumisen alkulähteellä ja toivon tiellä. Kaikki lohdutuksemme alkaa lopulta aina Kristuksesta ja hänen rististään. Sen varassa tulemme kerran täydellisesti ehjiksi – ja kaikki särkyminen on silloin taakse jäänyttä. Siihen asti saamme olla särkyneinä tukena toisille särkyneille ja auttaa heitä toivon tielle.
