Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kirkon ihmeellisimmät tarinat -podcastin ja radio-ohjelmasarjan tekijä sekä kirjailija, joka on työskennellyt monipuolisesti myös journalistina.On täysin oikein vastustaa Kremlin kasvavaa vaikutusvaltaa Inkerin kirkossa. Samalla moni haluaisi kontrolloida, millaista teologiaa tuo lilliputtikirkko harjoittaa, Eero Hietala kirjoittaa blogissaan.
Maailmassa arvioidaan olevan 2,6 miljardia kristittyä. Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon puolestaan kuuluu noin 3,5 miljoonaa jäsentä. Tämä joukko muodostaa maailman kristityistä vaatimattomat 1,3 promillea. Kaikkiaan luterilaisia on maailmassa 77 miljoonaa, kaikista maailman kristityistä kolme prosenttia. Ei kovin suuri osuus ole sekään.
Mitä näistä tilastoista pitäisi ajatella? Ehkä voimme ilahtua siitä, että raukoille rajoille pohjolaan on saatu perustettua omaleimainen kirkko, joka on sopeutunut kansanluonteeseemme. Se on kannatellut vähäpätöistä kansaamme läpi vaikeiden aikojen ja antaa meille yhä tukea ja sielunravintoa.
Mutta jotain omituista siinä on, että tämä 1,3 promillea täällä saa päättää ihan itse, millaista kristinuskoa se edustaa. Moni pitää demokratiaa hyvänä asiana. Oikein pyydetään ihmisiä mukaan äänestämään, että kirkko voisi muuttua. Ajatellaan, että kaikilla on oikeus määritellä kristinusko ihan itse.
Jotain omituista siinä on, että tämä 1,3 promillea täällä saa päättää ihan itse, millaista kristinuskoa se edustaa.
Uskonpuhdistuksella tai reformaatiolla on ollut paljon hyviäkin hedelmiä, mutta se käynnisti kirkon historian suurimman tragedian. Kristikansa hajosi sirpaleiksi ja tämä hajoaminen jatkuu yhä. Ei ole onnistuttu löytämään yhteistä uskoa.
Kysyttäessä kaikki vastaavat ekumenian edistämisen olevan hyvä idea, mutta todellisuudessa kirkot eivät lähenny. Lähentymisen sijaan kirkot tuntuvat ajautuvat koko ajan toisistaan kauemmaksi. Aina uudet kirkkojen johtajat erehtyvät luulemaan, että he ovat ymmärtäneet kristinuskon ytimen paremmin kuin edeltävät sukupolvet.
Moni ajattelee, että nykyhetki, jossa herätysliikkeitä ollaan työntämässä kirkosta ulos, olisi jotenkin poikkeuksellinen. Ei se ole. Se on vain osa vuosisataista surkeaa jatkumoa, jossa kirkot hajottavat itse itseään sisältäpäin. Jopa tällainen pikkuriikkinen reliikki, jota kutsutaan Suomen evankelisluterilaiseksi kirkoksi, katsoo asiakseen jatkaa tätä hajoamisen perinnettä.
Miksi kenenkään pitäisi kopioida pienen suomalaisen kirkon teologiaa missään päin maailmaa?
Vähäväkisessä porukassamme riidellään nyt esimerkiksi siitä, millainen suhde sillä pitäisi olla vielä paljon vähäpätöisempään Inkerin kirkkoon, jolla on jäseniä kaiketi 8000, siis noin kaksi promillea Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärästä. Nämä kaksi tuhannesosaa herättävät oudon paljon kiinnostusta. Jopa Helsingin Sanomat on omistanut asialle lehdestään lukuisia sivuja viime aikoina.
On täysin oikein vastustaa Kremlin kasvavaa vaikutusvaltaa Inkerin kirkossa. Tuki tälle kirkolle ei saa edesauttaa Venäjän hallinnon tavoitteita. Mutta samalla moni haluaisi kontrolloida, millaista teologiaa tuo lilliputtikirkko harjoittaa. Lähtökohtana tuntuu olevan, että sen pitäisi tunnustaa samaa oppia kuin tämä meidän oma 1,3 promillen porukkamme. Tämä vetää sanattomaksi. Miksi kenenkään pitäisi kopioida pienen suomalaisen kirkon teologiaa missään päin maailmaa?
Särkynyt saviruukku on monelle kristitylle tärkeä kappale. Jumalalla on ihmeellinen valta koota palasemme yhteen ja korjata särkynyt sielu.
Mutta tänä Nikean uskontunnustuksen juhlavuotena tuo kappale voi saada uuden merkityksen. Voisiko rukouksemme olla, että Jumala vihdoin keräisi kaikkien kirkkojen kaikki palaset yhteen ja tekisi meistä yhtä.
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka Päivän blogeja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan radiokolumnit ovat kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
