Saulus-Paulus, kiivas fariseus evankelistana?

Viime blogissani aprikoin hiukan, millainen liike tuo fariseusten ryhmä oli. Nyt pyrin kurkistamaan historian kuuluisimman fariseuksen, eli Saul Tarsoalaisen, sielunmaisemaan. Hän, jonka myöhemmin tunnemme Paavalina, kirjoittaa ja tunnustaa monessa kohtaa, että ”minä olin fariseus”. Fariseuksia oli kahta koulukuntaa – oli leppoisampia ja tiukempia. Rabbi Hillel edusti maltillisempaa suuntausta, kun taas rabbi Shammai oli tiukemman linjan äänitorvi ja johtohahmo. Kumpaan leiriin Saulus mahtoi kuulua?

Shammain ja Hillelin linjaerot tulevat kirkkaasti esille, kun katsomme, millaisia näkemyksiä näillä johtavilla fariseuksilla oli avioerosta. Mooseksen laissa lukee, että mies, jos hän löytää vaimostaan ”jotain epämieluista”, voi ottaa hänestä avioeron (5. Moos. 24:1). Rabbi Shammain mukaan ”jotain epämieluista” viittaa siihen, jos vaimo on pettänyt miestään. Liberaalimpi rabbi Hillel taas tulkitsi, että ”jotain epämieluista” viittaa siihen, että vaimo on esimerkiksi polttanut ruoan pohjaan tai lorauttanut aamukahviin tilkan liikaa maitoa.

Saulusta on vaikea pitää joustavana ja leppoisena Hillelin koulukunnan oppilaana. Hän on suorastaan fanaattisen kiivas, niin kuin jo Apostolien tekojen ensimaininta hänestä todistaa. ”Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan.” (Ap. t. 9:1; 8:1.) Myöhemmin, Paavali itse kirjoittaa omasta kiivaasta uskonharjoituksestaan: ”Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta.” (Gal. 1:13–14.)

Kun puhutaan hyvästä kristitystä, niin usein käytetään adjektiiveja kuten kiltti, lempeä ja armollinen. Juutalaisuudessa kunnon uskovaisen tuntomerkkinä oli kiivaus. Paavalin peilatessaan omaa menneisyyttään, hän jatkuvasti puhuu kiivaudesta (Fil. 3:5–6). Filon Aleksandrialainen, 1. vuosisadan juutalainen, kirjoittaa, kuinka tiukan linjan fariseukset suhtautuivat lain rikkojaan: ”On tuhansia, jotka täynnä kiivautta lain puolesta, kiinnittävät katseensa häneen. He ovat vanhojen säädösten ankarimpia vartijoita. He ovat armottomia kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät jotain niiden kumoamiseksi.” Juuri tuo kiivaus, selotismi, ajoi Saulusta vainoamaa Jeesuksen seuraajia.

Vanhasta testamentista löytyy pari oikein kovaa kiivauden esikuvaa: Pinehas ja Elia. Nämä miehet, kiivaalla toiminnallaan, pelastivat Israelin tuomiolta ja lopulliselta harhautumiselta. Pappi Pinehas iski keihään israelilaisen miehen ja midianilaisen naisen selkään heidän palvoessaan Baal-Peor-nimistä epäjumalaa. (4. Moos. 25:8, 10–13.) Elia, suuri sankari, kertoo omasta toiminnastaan näin: ”Minä olen kiivailemalla kiivaillut Herran, Jumalan Sebaotin puolesta.” (1. Kun. 19:10, 14.) Huomaamme, että kiivaus ja konkreettinen taistelu kulkevat käsi kädessä.

Myöhemmin, kun pakanat vainosivat Jumalan kansaa ja häpäisivät lakia, temppeliä ja Jumalaa, niin juutalaisten joukosta nousi aina, miekka ojossa, näitä kiivailijoita. 160-luvulla eKr., seleudikkien (pakanoiden) kyykyttäessä juutalaisia, kerrotaan, että pappi Mattatian mitta tuli täyteen. Kun hän näki juutalaisen miehen kiltisti uhraavan epäjumalille pakanoiden mieliksi, niin hän kilahti totaalisesti. Näin 1. Makkabealaiskirje kertoo pappi Mattatiaksen reaktiosta. Hän…

kiivastui niin, että tärisi sydänjuuriaan myöten. Täynnä pyhää vihaa hän ryntäsi alttarille ja tappoi miehen. Siina samassa hän tappoi myös kuninkaan virkamiehen, jonka oli määrä pakottaa heidät uhraamaan, ja hajotti alttarin. Pyhä kiivaus ajoi hänet puolustamaan lakia, ja hän teki niin kuin Pinehas oli tehnyt Simrille, Salun pojalle. Suureen ääneen Mattatia sitten huusi koko kaupungin kuullen: ’Seuratkaa minua! Minä kutsun mukaani kaikki, jotka kiivaasti puolustavat pyhää lakia ja ovat uskollisia liitollemme!’ (1. Makk. 2:24–27.)

Saul Tarsolainen, samoin kuin kaikki kiivaat fariseukset, pitivät itseään Pinehaksen, Elian ja Mattatiaksen hengenheimolaisina, juutalaisuuden pelastajina.
Palataan vielä tuohon alkukysymykseen. Kuuluiko fariseus Saulus enemmän Shammain kuin Hillelin koulukuntaan? On totta, että hän oli saanut koulutuksensa rabbi ”Gamalielin jalkojen juurella” (Ap. t. 22:3), ja kyseinen Gamaliel tunnetaan juuri Hillelin koulukunnan rabbina. Toisaalta, kun luemme Paavalin kirjeitä, niin on selvää, että Paavali oli taustoiltaan nimenomaan kiivaista kiivain, eli ehdottomasta Shammain jengiläinen. On Jumalan ihme, ja ironiaa, että tuosta miehestä tuli Jumalan seurakunnan, Kristuksen kirkon, suuri puolustaja ja kansojen apostoli. Aivan eri tavalla kuin kiivas Saul olisi nuorena aavistanut, hänestä todella tuli Jumalan seurakunnan (qahal Jahve) todellinen ja kiivas puolustaja – hyvällä tavalla. Jo kauan ennen kuin Saul oli kiivastanut yhtään mistään, kerrotaan Jumalan tehneen valintansa: ”Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä, näki hyväksi antaa Poikansa ilmestyä minulle, jotta lähtisin julistamaan vieraille kansoille sanomaa hänestä.” (Gal. 1:14–16.)

Nyt tulevana viikonloppuna Kauniaisissa, Suomen Raamattuopistolla, pidetään Sisälle Sanaan -kurssi. Timo Junkkaala, Veli-Matti Kujala ja allekirjoittanut johdatamme kurssilaiset Apostolien tekojen seikkailuihin. Tervetuloa mukaan! Itse tulen käsittelemään mm. miten on mahdollista, että evankeliumi levisi kuin kulovalkea. Mitä Apostolien teoissa opetetaan marttyyreista? Mitä tiedämme Saul Tarsoalaisesta – Paavalista? Lisätietoa löytyy tästä.