Se löytyi -missio haastaa kansankirkollisia konventioita

Valtakunnallinen Se löytyi -missiokampanja on herättänyt tunteita ja keskustelua. Evankelisluterilaisen kirkon sisällä kampanjaa on joissakin puheenvuoroissa kritisoitu sitä, että kampanja ei ole teologialtaan tarpeeksi luterilaista. Esimerkiksi kasteesta ollaan kampanjassa hiljaa, mikä implisiittisesti antaa ymmärtää, että kaste ei ole kovin merkittävä asia pelastuksessa. Tämä puolestaan on vastoin luterilaista uskonoppia.

Jossakin mielessä kritiikki voi olla ymmärrettävää, mutta suurimmassa osassa kritiikistä tuskin on kyse luterilaisesta tunnustuksesta tai teologiasta, vaikka se ulkonaisesti sellaiseksi naamioitaisiinkin. Nimittäin en ole nähnyt tai kuullut kampanjaa kohtaan juurikaan kritiikkiä niiltä, jotka eniten identifioituvat tunnustuksellisiksi luterilaisiksi, vaan heidän suunnaltaan on tullut enemmänkin pahoittelua, että harmi, kun emme näistä teologisista syistä voi olla mukana, mutta haluamme kuitenkin siunata tätä ja olemme sitä mieltä, että on tärkeää, että tällaisia missioita ylipäätään järjestetään.

Kovaäänisten kriitikkojen todellinen ongelma näyttääkin olevan siinä, että missio haastaa kansankirkollisia teologisia konventioita, jotka ovat jo jonkun aikaa ratkeilleet liitoksistaan. Pelkkä kampanjan otsikko ”Se löytyi” antaa nimittäin ymmärtää, että on olemassa jotain löydettävää. Jokainen ei silloin tulekaan omalla uskollaan ja pelkästään omalla olemassaolollaan autuaaksi, vaan on olemassa jokin löytö, joka jokaisen pitäisi löytää. Tällainen ajatteluhan on suorastaan myrkkyä kaiken sisäänsä sulkevalle kansankirkolliselle ideologialle, joka ei halua asettua neuvomaan kenellekään tietä mihinkään suuntaan.

Kansankirkollisuuden kirjoittamaton lähtökohta käytännössä on, että kristinusko voi olla lopulta mitä tahansa. Toisin sanoen kristinusko on sitä, mitä kirkon (tai koko kansan) jäsenet noin keskimäärin sattuvat siitä tekemään. Jos joku esittää, että olisi jotakin ”löydettävää”, jota ihmiset eivät jo valmiiksi tiedä, silloin kristinusko ei tietenkään ole enää mitä tahansa. Ärsytys nousee, kun kristinuskolle annetaan tiettyä muotoa ja sisältöä, joka tietenkin on aina ulossulkevaa, koska se määrittelee asiaa jotenkin eikä anna sen olla mitä tahansa. Kampanja siis olemassaolollaan ja jo otsikollaan haastaa tietyn kirkollisen relativismin, joka usein otetaan annettuna.

Kampanjaa kritisoimalla voi asettua inklusiivisuuden puolelle tällaista ulossulkevuutta vastaan ja näin olla jollakin tavalla suvaitsevampina pidettyjen ihmisten puolella. Sitä ei kuitenkaan tulla ajatelleeksi, että näin tekemällä joudutaan tietynlaiseen inklusiivisuuden paradoksiin. Nimittäin ne, jotka kritisoivat kampanjaa siitä, että siinä ihmisille asetetaan jonkinlaisia kynnyksiä tai vaatimuksia ollakseen tosi kristittyjä, kuitenkin samalla vetävät rajoja siihen, että tämä kampanja ei ainakaan ole autenttista kristinuskoa. Hekin siis vetävät rajoja ja sulkevat näin suuren joukon kristittyjä ulkopuolelle, vaikka esittävät olevansa kovinkin inklusiivisia. Liberaali kansankirkollisuus ei siis ole yhtään sen inklusiivisempaa kuin kutsuva herätyskristillisyys. Rajat vain vedetään eri kohtaan.

Kampanja on hyvä muistutus siitä, että kristinuskolla on tietty sisältö, joka on löydettävissä, eikä se voi olla mitä tahansa. Eikä kyse ole pelkästään joistakin tiedollisista sisällöistä, vaan syvimmiltään kyse on suhteesta itseensä Jumalaan, maailmankaikkeuden luojaan ja ylläpitäjään. Toisin sanoen on olemassa persoonallinen totuus, joka kutsuu meitä kaikkia. Kampanja myös antaa ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat sen löytäneet, ja on niitä, jotka eivät ole sitä löytäneet. Pelkästään tämän raamatullisen ajatuksen ääneen sanominen on nykyisinä tasapäisyyden aikoina monille kauhistus, ja siksi ei ole yllätys, että kritiikkiä myös syntyy. Sitä ei kuitenkaan pidä säikähtää, vaan mennä rohkeasti eteenpäin.

Siitä huolimatta kampanjan viesti on hyvä kohdistaa etenkin itseensä. Koska löytämisessä viimekädessä kyse on persoonasta ja suhteesta, meistä kukaan ei ole täysin valmis. Joka päivä jokaisen meistä on tehtävä mielenmuutos, hylättävä itsemme ja heittäydyttävä Jumalan käsiin, hänen armonsa varaan. Mitään muuta mahdollisuutta pelastua meillä ei täällä ole. Meidän tietämättömyytemme, ahdistuksemme, syntisyytemme ja toivottomuutemme keskellä voi löytyä pelastava valo, joka antaa suunnan ja merkityksen elämällemme.