Se parempi raamattuelokuva

Elokuva-arvostelu. Exodus – Gods and Kings. Yhdysvallat, 2014. Ohjaus Ridley Scott.

Hollywood on tänä vuonna innostunut noin puolen vuosisadan tauon jälkeen uudelleen Vanhan testamentin spektaakkeliaiheiden kuvaamisessa. Keväällä Suomeenkin asti rantautui Nooan arkki Darren Aronofskyn luotsaamana. Tapaninpäivänä vuorossa on Mooses, peräsimessään jälleen ateisti eli elokuvabisneksen eläviin legendoihin kuuluva Ridley Scott. Sama mies, joka on sellaisten klassikkojen kuin Blade Runner (1982) ja Alien – kahdeksas matkustaja (1979) takana ja joka käytännössä herätti henkiin niin sanotun miekka ja sandaali-genren Gladiaattorillaan (2000).

Molemmat tämän vuoden elokuvat ovat budjetiltaan yli sadan miljoonan taalan suurtuotantoja, jotka herättävät – ja joiden jo pelkistä taloudellisista syistä halutaan herättävän -niin kriittistä kuin ylistävääkin pöhinää blogosfäärissä.

Puhetta onkin riittänyt, sillä yksi houkuttelevan suuri, mutta ehkä tavallista vaikeammin miellytettävä markkinasegmentti on kirkossa käyvien kristittyjen joukko, joka Yhdysvalloissa perinteisesti on merkittävän suuri. Toisaalta se on myös globaalisti kasvava asiakasryhmä, kuten jokainen kristinuskon tulevaisuusennusteita seuraava tietää. Samaan aikaan elokuvan pitäisi kuitenkin kelvata laajemmallekin yleisölle, koska taloudelliset riskit ovat sen verran suuret. Ja samalla tekijät varmaan haluaisivat, että elokuva jossain määrin toimisi itsenäisenä teoksena eikä vain täsmäisi markkinamiesten laskelmiin.

Miten siis tulisi suhtautua megaluokan raamattuelokuvaan, jolla on näin monta intressiä, eikä päällimmäinen niistä ole välttämättä evankelioida kansoja evankelioimaan kansoja? Raamattunsa tuntevan kristityn on mahdollista katsoa sellaista ainakin kahdella tavalla väärin.

Ensimmäinen tapa on mennä teatteriin tarkistuslistan kanssa ja tuomita elokuva sen perusteella, kuinka monessa yksityiskohdassa juoni poikkeaa alkuperäisestä tapahtumaselostuksesta eli toisen Mooseksen kirjan alusta.

Tämä on toki helppo keino pisteyttää tuotos turvallisesti, mutta kerropa minulle, montako pistettä annoit da Vincin Viimeiselle ehtoolliselle, Rembrandtin Tuhlaajapojan paluulle tai Hagia Sofian Pantokrator-mosaiikille?

Niinpä. Ja vaikka mikään taideteos ei tietenkään automaattisesti ole tällainen klassikko, tarkistuslista kädessäsi estää sitä sellaiseksi myös tulemasta. Tällaiset virheisiin keskittyvät luettelosilmälasit typistävät teoksen kuin teoksen taulukkolaskennan lopputulokseksi antamatta edes mahdollisuutta muuhun.

Toinen, päinvastainen ja yhtä huono tapa on vastaanottaa naiivilla innolla jokainen filmin leikkauspöydältä tipahtava murunenkin kristilliseen uskoon etäisesti liittyvistä viittauksista ja uskotella, että elokuva puolimaagisesti kristillistää koko kulttuurin, vaikka kertomus olisi väännetty palvelemaan aivan muita tarkoitusperiä.

Tätä suhtautumistapaa näkee kristittyjen parissa ehkä enemmän sellaisten elokuvien ja vaikkapa musiikin sanoitusten kohdalla, jotka eivät suoraan käsittele raamatullisia tapahtumia, vaan vain jotain kristinuskoa lähellä olevaa teemaa. Uskoisin, että sitä voi kuitenkin havaita myös raamattuelokuvagenressä.

Ottakaamme siis nämäkin linssit pois päästämme ennen katsomista, sillä tokihan teos kuin teos on voitava nähdä myös huonoksi ja epätarkaksi kuvaukseksi siitä, mikä on hyvää, totta ja kaunista. Puhumattakaan nyt siitä, onnistuuko se välittämään jotain oikein tai olennaista vaikkapa Mooseksesta.

Mutta on olemassa kolmaskin tapa. Siinä kiinnitetään huomio esimerkiksi siihen, minkälaisia asioita Raamatun alkuperäiskertomus kokonaisuudessaan nostaa esiin ja miten elokuvan tekijät onnistuvat näitä tunnistamaan ja käsittelemään? Luotan siihen, että tämänkaltainen tie on se paras tie, joten koettakaamme siksi nyt kompuroida eteenpäin tätä vähän tallattua ja miltei umpeen kasvanutta kinttupolkua.

Varoituksen sanana täytyy ensin todeta, että Hollywoodin raamattubuumilta on turha odottaa mitään pilkuntarkkaa teologiaa. Näin on myös tuoreimman elokuvan laita. Säästyy kuitenkin monilta pettymyksiltä, kun alentaa vaatimusten rimaa ja keskittyy siihen, saako filmi edes muutaman hengellisesti virkistävän seikan esitettyä ja ottaako se juonensa noin pääpiirteittäin vakavasti (budjetissa on ainakin 140 miljoonaa hyvää syytä uskoa tällaisiin pyrkimyksiin).

Siinä missä Aronofskyn Noah oli teologisilta ratkaisuiltaan toivomisen varaa jättänyt kunnianhimoinen yritys, Scott onnistuu jo paremmin. Ei Exodus suinkaan napakymppi ole, mutta tavoittaa silti hyvin joitakin tuoreita näkökulmia Israelin Egyptistä paosta.

Elokuva onnistuu ainakin siinä, että se täyttää esimerkiksi faaraon hahmon jonkinlaisella luonteella. Raamatun tekstihän on hyvin suoraviivaista, mutta kun valkokangas tuo hahmon lihaksi, faaraon sisäisen logiikan ainakin kuvittelee ymmärtävänsä paremmin. On itse asiassa varsin luontevaa, että hän kiehuu vihasta ja lähtee jahtaamaan israelilaisia: tuskin hän oli ensimmäinen tai viimeinen poikansa menettänyt isä, jonka järjen kostonhimo samentaa.

Traagista tietenkin on, että koston kohde on kohtuullisen ylivoimaiseksi vastukseksi osoittautunut Israelin Jumala ja hänen profeettansa Mooses, ja että kuningas tiesi sen hyvin. Ironista puolestaan on, että elokuvan faarao oli ennen katkeraa kostoretkeään näännyttänyt nälkään läjäpäin israelilaisia ja uhannut ensin itse tappaa heidän esikoisensa (Scott mukailee tässä Cecil B. DeMillen vuoden 1956 klassikon juoniratkaisua).

Väittäisin itse asiassa, että Scottin kertomuksen kiinnostavin hahmo ei ole Mooses, vaan juuri faarao. Vaikkei elokuvassa näyttelijöiltä mestarisuorituksia nähdäkään, niin Joel Edgerton onnistuu melko hyvin tavoittamaan faaraon epävarmuuden ja toisaalta uppiniskaisen, paatumuksen ajaman miehen tuntoja. Enpä ole tähän asti toista Mooseksen kirjaa lukiessani vuodattanut kyyneleitä faaraon surun puolesta, mutta nyt vuodatin. Ehkä oli jo aikakin.

Elokuvan ansio onkin, ettei se tee egyptiläisistä moraalittomia vihaobjekteja, vaan kuvaa heidät ihmisinä osana valtion ja uskonnon totalitaarista liittoa: juuri vallitseva ideologia saa heidät toimimaan kuten toimivat. Sama pätee tietenkin hieman kääntäen Moosekseen ja Israeliin. Eivät he oman erinomaisuutensa tähden Egyptistä pois päässeet, vaan Jumalan valinnan tähden. Mooses näytetään aivan oikein monesti kiistelemässä Jumalan kanssa, ja vaikka vuorosanat eivät olekaan suoraan alkuperäiskertomuksesta, niin sitähän hän teki. Mooseksen jääräpäisyys on jopa huvittavaa luettavaa, kun Jumala joutuu nimittämään Aaronin hänen puhemiehekseen.

Lienee paikallaan olla sanomatta enää enempää, vaikka sanottavaa tietenkin riittäisi. Tiivistäen totean, että jos tänä vuonna kahdesta Suomeen tulleista isoista raamattuelokuvista pitäisi katsottavaksi valita vain toinen, se olisi tämä.

Jos Exodus menestyy rahallisesti niin hyvin kuin alkuvuoden Noah, voimme hyvin nähdä Scottin nimen toisenkin Vanhan testamentin henkilön parissa. Hänen nimensä on Daavid.