Kirjoittanut
Kirjoittaja on espoolainen liikkeenjohdon konsultti, pianisti ja historianharrastaja, joka toimii Suomi-Israel Yhdistysten Liitto ry:n puheenjohtajana, Holokaustin Uhrien Muisto ry:n ja Elämän marssi ry:n varapuheenjohtajana sekä Eduskunnan antisemitismin vastaisen ryhmän sihteerinä.Kristillinen seurakunta, niin Suomessa kuin muuallakin, on laajalti lakannut näkemästä Israelin maan ja valtion olevan osa Jumalan suunnitelmaa. Sellainen Israel-innostus ja -rakkaus, mistä esim. Timo R. Stewart kirjoittaa 2015 hyväksytyssä väitöskirjassaan Ja sana tuli valtioksi – suomalaisen kristillisen sionismin aatehistoria, on suomalaisille kristityille korkeintaan etäistä historiaa, ja sitäkin vain niille, jotka olivat mukana tuossa lähes kaikkia suomalaisia kirkkokuntia koskettaneessa liikkeessä.
Onkin mielenkiintoista tarkastella länsimaisen kristillisen seurakunnan elinvoimaisuuden alenevaa trendiä ja verrata sitä aikajanalla Israel-innostuksen kehittymiseen. Tai paremminkin sanoen hiipumiseen. Näistä trendeistä ei kukaan tietääkseni ole vielä tehnyt väitöskirjaa, mutta rohkenen vetää niistä johtopäätöksen, että molemmat ovat hiipuneet ikään kuin peräkanaa.
Itse sain tähän asiaan ns. subjektiivista ilmestystietoa reilu vuosi sitten, kun pohdimme erään yhteiskunnallisesti vaikuttavan pastoriystäväni kanssa syitä suomalaisen seurakunnan paikoin lähes anesteettiseen tilaan. Ilman perusteellisempaa harkintaa vastasin hänelle, että tässä on varmaankin kysymys siitä, mitä psalmissa 137 kirjoitetaan:
Jerusalem, jos sinut unohdan, kadotkoon käteni voima! Tarttukoon kieleni kitalakeen, ellen sinua muista, ellen pidä ylimpänä ilonani sinua, Jerusalem!
Itse asiassa en edes tuossa hetkessä muistanut, että kyseessä oli psalmi 137, mutta kun siteerasin vapaasti noita jakeita (5-6), minulle kävi kuten entiselle ulkoministerille, eli liikutuin omista sanoistani. Enkä pelkästään liikuttunut, vaan olen ajan myötä myös vakuuttunut, että juuri tästä on kyse.
Koska et ehkä ole heti samaa mieltä kanssani, katsotaan ensin noiden jakeiden esiin nostamia seurauksia:
Kun katsoo mitä tahansa seurakunnan indikaattoria, on ilmeistä, että se menettänyt voiman toisesta kädestään. Vuoden 1933 käännös puhuu oikeasta kädestä, jolloin (oikeakätisen) voimasta olisi kadonnut yli puolet. Toinen seuraus on, että kirkon sanoma ei enää juurikaan kosketa ihmisiä hengellisesti, eli sen kieli on tarttunut kitalakeen. Vai oletko eri mieltä?
Jotkut sanovat, että Israel-asenteiden muutoksessa on kyse korvausteologian kasvusta, mutta rohkenisin väittää, että enemmänkin kyseessä on välinpitämättömyys Raamatun kokonaisvaltaisesta ilmoituksesta. Jeesuksen mukaan te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa (Matt. 22:29).
Koska korvausteologeja kuitenkin on, haluaisin haastaa heidät pohtimaan seuraavaa päättelyketjua: Jos Jumala hylkäsi lopullisesti Israelin kansan heidän epäjumalanpalveluksensa ja muiden syntiensä johdosta ja korvasi sen kristillisellä seurakunnalla, niin kuka/mikä sitten korvaa kristillisen seurakunnan? Niin suuriksi sen synnit ovat Raamatun valossa tarkasteltuna kasvaneet.
Olen täysin vakuuttunut, että seurakunnan voima on kiinnitetty Raamatun kokonaisvaltaiseen tuntemiseen ja myös sen Israelia koskevan suunnitelman hyväksymiseen ja esillä pitämiseen. Ei riitä, että julistamme armosta, armolahjoista, kedon kukista ja taivaan linnuista – puhumattakaan, että väritämme vääryyden valkeudeksi – vaan meidän tulee myös opettaa, mitä Raamattu kertoo kokonaisuutena Jumalan suunnitelmasta langennutta maailmaa kohtaan. Israelin kansan kertomus on kuvaus Jumalan uskollisuudesta ja nimenomaan vanhurskaudesta, jota ihmisen ei tule lähteä haastamaan.
Jos irrotamme juutalaisen Jerusalemin ja Israelin seurakunnan julistuksesta, katkaisemme läpi Raamatun kulkevan punaisen langan, ja menetämme sen mukana Raamatun luotettavuudesta kertovan ainoan ei-uskonvaraisen referenssin, jolla olisi todellista liittymäpintaa tämän päivän ihmiselle ja aikamme tapahtumiin. Ja sen seuraukset ovat jo nähtävissä.
