Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.Juttelin kollegani kanssa ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän sanoi, että toimitusten ja tilaisuuksien lisäksi hänen työkalenterinsa täyttyy sieluhoidosta ja rukousta kaipaavien ihmisten kohtaamisista. Itse asiassa hänellä on jonoa niin paljon kuin vain aikaa olisi irrotettavaksi. Minä sen sijaan saan suunnitella työrytmini tämän suhteen ihan vapaasti. Jonoja sielunhoitoon ei ole.
Onko minussa jotain vikaa? Enkö ole sellainen paimen, jonka luo kadonnut tai katoamaisillaan oleva lammas kiiruhtaisi lohdutettavaksi ja silitettäväksi? Itsetunto ja ammattiylpeys kokisivat valtavan kolauksen, ellen olisi jo jokin aika sitten tehnyt vapauttavia oivalluksia.
Olen profiloitunut hyvin opilliseksi pastoriksi. Monesti myös toimintatapani ovat suoraviivaisia tai jopa kulmikkaita. Välillä nolostuenkin katselen taaksepäin ja totean, kuinka johtamillani leireillä tai vastuullani olleissa tilaisuuksissa säännöt eivät ole jääneet epäselviksi. Ymmärrän erittäin hyvin, että rukoustukea tarvitseva tai elämänsä kipupisteitä tunnusteleva seurakuntalainen kiertää kaukaa poliisilta vaikuttavan papin.
Toisaalta olen lukemattomia kertoja nettipappina tai seurakuntapastorina huomannut, että minuun ottavat yhteyttä ne ihmiset, jotka haluavat vastauksia aran omantunnon tai ahdistavan opillisen kysymyksen äärellä. Nuorena itsekin taistelin sen suhteen, mitä tarkoittaa Pyhän Hengen pilkka ja olinko siihen syyllistynyt. Silloin minun omatuntoani ei rauhoittanut päänsilitys ja ajatus siitä, että Jumala on rakkaus. Sellaiset ajatukset olivat kuin paiseen kaunistamista meikkivoiteella. Tarvitsin vastauksia, jotka olivat yhtä opillisia kuin se kysymys, joka minun tuntoani vaivasi. Ehkä siksi en osaa olla kaikille kaikkea. Mutta seurakuntalaiset kyllä tietävät, milloin he kaipaavat sitä rippi- ja oppikeskeistä apua, jota minä osaan antaa.
Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä. Iloitsen suunnattomasti niistä rukouksen ihmisistä, jotka eivät tuputa vastauksia vaan kantavat seurakuntalaisten huolia Jumalan eteen. Välillä saatan henkeäni pidätellen kuunnella, kuinka joku vahvassa uskossa lupaa: ”Jumala on jo ottanut huolesi työnsä alle ja saat avun ennen kuin uskotkaan.” Ja yhtä usein huokaisten saan todeta, että tuollaisen lupauksen kuullut ihminen ei lopulta pistänyt pastoria tai Jumalaa tilille perättömistä lupauksista. Hän itse asiassa sai juuri sen avun, jota oli hakemassa. Yhteisessä rukouksessa he luottivat Jumalan voimaan, joka toteutuu niin kuin Jumala hyväksi näkee. Pääasia, että kaikki on nyt suuremmissa käsissä.
Ammatillisesti ihailen eniten niitä kollegoja, joilla on sitä psykologista silmää ja elämänkokemusta, jonka avulla he tajuavat, milloin hengellisen lähestymistavan sijasta tarvitaankin terapeuttista otetta. Seurakunnista löytyy paljon ihmisiä, jotka ovat syrjäytyneet muista yhteisöistä, mutta jotka Jeesuksen esikuvan mukaan on otettu lämpimästi vastaan seurakunnassa. Armon sanoma hoitaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Rakkauteen kuuluu myös inhimillinen viisaus ja arkisen elämän lainalaisuuksien tajuaminen. Läheskään kaikkiin elämän kysymyksiin ei saa vastausta Raamattua lukemalla tai kuuntelemalla Jumalan ääntä rukouksessa.
Onneksi on monenlaisia sielunhoitajia, koska on niin monenlaisia sielujakin. Sanotaan, että meitä kristittyjä on moneen junaan. Mutta entä jos tehtäisiin sellainen juna, jossa olisi monenlaisia vaunuja? Istumapaikan voisi ostaa oppikeskusteluihin varatusta työskentelynurkkauksesta tai rukoilevasta hiljaisuuden vaunusta. Yhdessä vaunussa olisi terapeuttisia Leelian lepotuoleja ja toisessa rippituoleja. Koko juna menisi yhteistä päämäärää kohti, ja istumapaikkaakin voisi vaihtaa tarpeen mukaan.
