Sijaisvanhemmuus on kulttuurista vastarintaa

Kirjoitin joku aika sitten länsimaisen kristinuskon suurimmasta nykyongelmasta: uskottavuuden puutteesta. En tarkoittanut niinkään älyllistä uskottavuutta vaan moraalista uskottavuutta. Väitin, että mikään ideologia ei vetoa ulkopuolisiin, elleivät sen kannattajat tee henkilökohtaisia uhrauksia elääkseen oppinsa mukaan. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että moraalisella uskottavuudella on suuri merkitys myös kristinuskon kuihtumiselle.

Blogini oli pessimistinen, vaikka olisin kyllä halunnut mainita yhden ihmisryhmän, joka ainakin minun silmissäni kasvattaa kristinuskon uskottavuutta, nimittäin kristityt sijaisvanhemmat. Vaikka tietenkin myös monet ei-kristityt toimivat sijaisvanhempina – ja hekin ansaitsevat yhtälailla muiden arvostuksen – havaintojeni mukaan kristittyjä sijaisvanhempia on erityisen paljon ja heitä motivoi heidän kristillinen vakaumuksensa.

Sijaisvanhemmat ovat nykyajan pyhimyksiä, esimerkkejä pyyteettömästä lähimmäisen rakastamisesta. Sijaisvanhemmuudessa on jotain vastakulttuurista, jotain sellaista, mistä teologi Patrik Hagman kirjoittaa kirjassaan Vastarintausko (Kirjapaja 2016). Hagmanin mukaan kristillinen vastarinta perustuu maailmallisten ihanteiden hylkäämiseen ja oman persoonan ja elämän muuttamiseen Jumalan mielen mukaiseksi sen sijaan, että keskittyisimme muuttamaan muita.

Tämän ajan tavanomaisiksi paheiksi Patrik Hagman listaa kunnianhimon, tehokkuuden, statuksen tavoittelun, individualismin ja penseyden. Eivätkö juuri nämä paheet ole sellaisia, joista sijaisvanhemmaksi ryhtyvän on melkein pakko luopua? Tuskin kukaan ryhtyy puuhaan esimerkiksi kunnianhimon tai statuksen tähden, vaan pikemminkin niiden kustannuksella. Penseydellä Hagman tarkoittaa tietynlaista omantunnon turruttamista ja lähimmäisten kärsimysten unohtamista. Sijaisvanhemmuus taas edellyttää täysin vastakkaista sielunelämää.

Kristillisen ihmisen tuntomerkeiksi Hagman mainitsee vieraanvaraisuuden, kärsivällisyyden ja nöyryyden. Eivätkö juuri nämä hyveet ole sellaisia, joita sijaisvanhemmat erityisen paljon joutuvat harjoittelemaan?

Toivoisin, että sijaisvanhemmuudesta, mieskaveritoiminnasta ja muusta sellaisesta tulisi entistä suositumpaa. Korona-aika on tiettävästi kasvattanut luotettavien aikuisten kysyntää. Siksi oli hienoa lukea Ristin Voitto –lehdestä, että Suomen helluntaikirkon hallituksen uudella puheenjohtajalla, Helena Korhosella, on miehensä kanssa pitkä kokemus sijaisvanhempina toimimisesta. Samassa lähimmäisenrakkauden lajissa on kilvoitellut myös edellinen toimen haltija, pastori Mika Yrjölä vaimoineen. Sijaisvanhemmilta löytyy varmasti niin kurinalaista johtamistaitoa kuin armollisuutta elämässään tyrineitä kohtaan.

Toivoisin, että me kristityt olisimme tunnetumpia vastakulttuurisista elämäntavoistamme kuin siitä, mitä me vastustamme toisten tekemisissä. Me huolehdimme kovaan ääneen lasten hyvinvoinnista, ja käytämme lasten hyvinvointia argumenttina esimerkiksi kritisoidessamme tasa-arvoista avioliittolakia. En tässä ota kantaa tähän keskusteluun muuten kuin tuodakseni siihen Hagmanin korostaman näkökulman: kristinuskon luonteeseen kuuluu vaikuttaminen ensisijaisesti oman elämän esimerkin kautta, ei poliittisin keinoin.

”Mikä olisi poliittisempaa kuin elämäntapamme?”, kysyy Hagman ja muistuttaa, että ”emme voi koskaan tietää, miten valintamme innoittavat muita tekemään samanlaisia valintoja”.

Teksti on pidennetty versio Radion Dein päivän kolumnista. Lari Launosen radiokolumneja kuullaan Radio Deissä aina joka toinen perjantai klo 8.45 ja 12.50.