Kirjoittanut
Tein koko hiihtokauden tieteellistä tutkimusta empiirisellä metodilla. Julkaisen tässä nyt tulokset ja voin luovuttaa ne ilmaiseksi vaikka Kirkon tutkimuskeskuksen tai Olympiakomitean käyttöön. Tulos on seuraava: yksin hiihtäminen on paljon sosiaalisempaa toimintaa kuin yksin juokseminen. Kerron, miten olen tähän päätynyt.
Sekä hiihtäessä että juostessa pyrin katsomaan vastaantulijaa silmiin, melkein jopa hymyilemään. Hiihtäessä katseeseeni usein vastataan ja joskus äärimmäisessä tapauksessa jopa hymyillään. Huomautan vielä, että en hiihdä kävelyvauhtia vaan sillai ihan reippaasti. Pitkän ylämäen lopussa saattaa mennä kävelyksi ja silloin tulee juteltua ohitettavien tai ohittajien kanssa ladun kunnosta, suksista tai säästä. Ihailtiin myös hiihtokauden pituutta. Joskus joku kysyi, onko minulla skinit. Huomasi varmaan, kuinka pitoa piisasi vielä mäessäkin. Suksimaan lähtiessä ja lenkiltä palatessa tuli aina toisten suksijoiden kanssa jotain puheltua, vaikka en minäkään ole maailman sosiaalisin ihminen. Mutta jotenkin me hiihtäjät olimme samaa porukkaa.
Samaa ei voi sanoa juoksijoista. Juostessa ei totisesti vastaantulijan katse ikinä kohtaa. Jokainen tuijottaa ilmeettömänä eteensä kuin olisi maailman ainoa ihminen tai kuuntelee jotain kuulokkeistaan, eikä kuule eikä näe mitään, puhumattakaan että loisi silmäyksen vastaan tulijaan. Kerran, pari vuotta sitten vastaan tullut lenkkeilijä hymyili, tummaihoinen. Muistan vielä paikankin. Tämä tutkimustulos toimii siis Suomen kamaralla. Ulkomailla tilanne on ihan erilainen, kuten seuraavassa kerron. Se perustuu puolestaan kansainvälisiin tutkimuksiini.
Kun juoksen Jerusalemin kadulla, tiedän, onko vastaantulija juutalainen vai arabi. Jos hän väistää, hän on arabi, jos minä väistän, hän oli juutalainen.
Olen myös maailmalla lenkkeillessäni tehnyt havaintoja vastaantulijoista. Kun juoksen Jerusalemin kadulla, tiedän, onko vastaantulija juutalainen vai arabi. Jos hän väistää, hän on arabi, jos minä väistän, hän oli juutalainen. Tansaniassa useimmat vastaantulijat ja tiellä kulkijat tervehtivät iloisesti ja kysyvät kuulumisia. Etiopiassa lapset ja nuoret lähtivät juoksemaan mukana. Botswanalaiset ovat lähes yhtä ilmeettömiä kuin suomalaiset. Nepalilaisetkaan eivät järin paljon oudosta juoksijasta piittaa, sillä Kathmandun kadulla juokseva vaikuttaa toiselta planeetalta tulleelta. Taiwanilla sen sijaan väistyttiin kauniisti ja hyvä ettei kumarrettu kohteliaasti. Thaimaassa sai hymyn melko varmasti.
Kerron vielä anekdootin Etiopiasta, Lalibelasta. Sain mukaani melkoisen seurueen nuoria juoksijoita. Yhteistä kieltä oli lähinnä etiopialaisten juoksijoiden nimet. Jossain vaiheessa kadun varrelta aikuiset huutelivat jotain. Kysyin englantia puhuvalta juoksukaveriltani, mitä ne huusivat. Arvelin, että kysyivät, olenko Lasse Viren. Mutta olivat kuulemma huutaneet, että noin vanha ukko ja vielä juoksee.
Hyvä on, koetan ymmärtää. Tällaisena korona-aikana on turvallisinta pitää etäisyyksiä ja jos joku ihmiseltä näyttävä olento tulee vastaan, kannattaa ottaa kaksi askelta poispäin, pidättää hengitystään ja kohdalla sulkea silmät. Mutta nyt puhun ajasta koronan jälkeen. Silloin voisi yrittää muuttaa tapoja. Ei ihan siihen saakka tarvitse mennä, kuin mitä tuntemani seinäjokelainen lenkkeilijäporukka, joka oli päättänyt ääneen tervehtiä jokaista vastaantulijaa hyvillä huomenilla. Se muuten tuntui niillä leveysasteilla ihan mukavalta. Helsingin seudulla siitä tehtäisiin valitus tunkeilusta ja pidettäisiin ihmisen yksityiselämän vaarantamisena. Mutta jos katsottaisiin silmiin ja melkein hymyiltäisiin, se olisi tosi radikaali parannus ja voisi hyvinkin kohentaa koronan kuihduttamaa mielenterveyttämme.
