Siltoja kulttuurien välille

Viikonloppuna tyttäreni luokkakaverin äiti pyysi Isaa kotiinsa leikkimään. Kantaväestön kanssa homma hoituu niin, että lapsi heitetään kylään ja haetaan parin tunnin päästä.

Nyt kyseessä oli Irakin kurdi, yksinhuoltajaäiti, joka puhui sen verran huonoa suomea, että en tiennyt, kutsuiko hän minutkin kylään. Onneksi tiesin sen verran kulttuurieroista, että osasin varautua siihen, että kutsu koskee mahdollisesti minuakin. Sen ansiosta sain nyt uuden ystävän.

Keskustelimme usean tunnin ajan hänen tilanteestaan ja sain samalla nauttia uuden ystäväni vieraanvaraisuudesta. Yksinhuoltajaäidin kurdiperhe oli vähillä rahoillaan ostanut Isalle jopa lahjan, mikä tuntui absurdilta, kun vertasin heidän niukkaa elämäänsä minun hyvinvointiini.

Saddam Husseinin sotilaat olivat surmanneet perheen isän vuosia sitten. Äiti joutui jättämään nyt murrosikäiset lapsensa Irakiin ja pakenemaan pienen tyttärensä kanssa Suomeen. Alussa hän kärsi monta kuukautta masennuksesta, koska niin monet hänelle tärkeät läheiset olivat jääneet Irakiin.

Hän elää yhä edelleen jonkinlaisessa välitilassa; nykytekniikan avulla hän on jatkuvasti vuorovaikutuksessa läheisiinsä, mutta ei kuitenkaan voi tavata heitä koskaan kasvotusten. Hän näkee päivittäin vanhempansa skypessä ja ystäviänsä facebookissa. Satelliittien avulla televisiossa näkyy arabi- ja kurdiohjelmia sekä vanhan kotimaan uutisia.

Viikonloppuna uutisissa kerrottiin, kuinka vaikeata Irakissa on löytää puhdasta vettä ja kuinka ihmiset näkevät nälkää. Perustarpeet: vesi, ruoka, koti ja turvallisuus ovat hänelle Suomessa turvatut. Elämisen kannalta perustarpeet ovat niin tärkeitä, että vaikka läheiset ovat muualla, hän ei halua enää takaisin Irakiin.

Kun vertaan omaa elämääni Irakilaisen kurdipakolaisen elämään, huomaan, kuinka eri tasoilla olemme Maslowin tarvehierarkiassa. Harva suomalainen osaa iloita perustarpeiden täyttymyksestä. Koemme, että elämän suola tulee läheisistä, harrastuksista ja itsensä toteuttamisesta.

Uudella ystävättärelläni on vain pari ystävää, joiden kanssa kyllä soitellaan aktiivisesti – mutta kun muut ovat perheellisiä, niin juuri kukaan ei lähde hänen kanssaan iltaisin minnekään. Niinpä hänen iltansa kuluvat kotona lapsen kanssa. Tärkeimmäksi virkistystä tuovaksi asiaksi nousee suomenkielen opiskelu ja ajatus mahdollisesta työpaikasta, jonka hän joku kaunis päivä voisi saavuttaa. Ilman sitä sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan tuntuu mahdottomalta.

En kykene ajattelemaan, että maahanmuuttajat veisivät suomalaisilta työpaikkoja. He kun tekevät nykyään niitä töitä, joihin kantaväestöä ei enää edes saada: siivousta, tarjoilua ja hoitotyötä. Paheksunnan sijasta meidän pitää kannustaa ja tarjota työpaikkoja maahanmuuttajille, jotta he voisivat saada ihmisarvoisen elämän. Jotta heilläkin voisi olla ystäviä ja harrastuksia.

Voimme myös luoda toisenlaisen mahdollisuuden maahanmuuttajien jälkeläisille. Isa-Marian luokkakaveri puhuu jo nyt paljon paremmin suomea kuin äitinsä ja omaksuu irakilaisen kotikulttuurin rinnalla suomalaisen kulttuurin koulussa. Vaikka hän edelleen rakastaa äidin tekemää kurdilaista ruokaa, niin koulussa maittavat niin lihapullat kuin pitsatkin.

Katselen ihaillen, miten Tähtiniityn koulussa rakennetaan onnistuneesti kansainvälistä suvaitsevaista tulevaisuutta erilaisista taustoista tulevien lapsien välille. On hyvä muistaa, että lapsemme eivät ole rasisteja luonnostaan. Siksi meidän aikuisten on unohdettava ennakkoluulomme ja luotava siltoja erilaisten kulttuurien välille.