Kirjoittanut
Jotenkin viikko on mennyt niin, että kaupassa ei ole ehditty käydä ja nyt olisi mentävä tekemään isommat ruokaostokset, lapset mukana. Ok. Nyt tsempataan kaikki! Autossa tilannetta valmistellaan kerraten kuinka kaupassa käyttäydytään ja mitä ei sitten todellakaan saa tehdä. Homma viimeistellään motivoinnilla: Jos osaatte tällä kertaa toimia fiksusti, niin..
Ja ei kun kärryjä valitsemaan. Siinä kohtaa raikaa ensimmäiset huudot. Äiti, mä haluun autokärryt! Niin minäkin! Äiti puolestaan miettii, että kahdet isot autokärryt ovat mahdoton yhtälö yhdelle aikuiselle. Nyt pitäisi saada esikoinen innostumaan pikkukärryistä ja mielellään juniori perusostoskärryjen istuinosaan.
Jotenkin selvitän porteista sisälle kauppaan. Sitten alkaa touhottaminen: äiti, ostetaan näitä! Äiti, mä haluun näitä! Katsopa, nämä näyttävät hienoilta!
Samaan aikaan äiti tavaa ostoslistaa ja joutuu sanomaan monta kertaa: ei, emme osta nyt niitä. Vie ne takaisin. Mistä sinä ne ehdit napata? Juniori myhäilee tyytyväisenä, kun on paljon katseltavaa ja vilkuttaa muille asiakkaille innokkaasti kurkulla.
Tätä jatkuu jokaisella hyllyllä ja osastolla, mutta ostoksetkin saadaan koottua kärryihin. Monta kertaa käännytään takaisin palauttamaan hyllyyn ylimääräiset keksipaketit ja muut ihanuudet, joita esikoinen sinnikkäästi ehdottaa ostettavaksi. Juniori alkaa turhautua kun ei pääse juoksentelemaan hyllyjen väliin. Lapset ovat mukana touhussa omalla tavallaan.
Sitten tullaan kassajonoon. Uh, nyt pitää odottaa. Esikoinen haluaisi ohittaa jonon pikkukärryillään viiri hulmuten ja alkaa melskata turhautumistaan. Odottaminen on vaikeaa. Kun äiti lappaa ruokia hihnalle, hermot alkavat olla jo pinkeinä. Juniori nousee huojumaan ostoskärryjen istuinosaan voitonriemuinen ilkamointi kasvoillaan. Älä nyt keiku siinä! Esikoinen touhuaa jo hihnan päässä ja hänellä meinaa mennä omat ja vieraan ostokset sekaisin. Hiki.
Hulinan keskellä katse osuus kassan silmiin. Hän hymyilee tsemppaavasti äidille ja alkaa jutella hyväntuulisena lapsille. Juniori istuu haltioituneena kuuntelemaan ja esikoinen rauhoittuu ja kertoilee kuulumisiaan kassalle. Mikä enkeli! Lopulta saamme pakattua ostokset ja huiskutamme kassalle hyvästit.
Muutaman päivän kuluttua leikkipuistossa puhe kääntyy kauppareissuihin ja tuohon erityiseen naiseen. Muut äidit tunnistavat tuon kassan heti. Joo, mäkin tiedän hänet. Hän on aivan loistava. Joo, meidänkin lapset tykkäävät hänestä erityisesti.
—
Eränä iltana menen kauppaan yksin. Huomaan tuon kassan purkavan lavaa ja päätän mennä juttusille.
Kun kysyn, saanko antaa palautetta, nainen vetää henkeä ja valmistautuu ottamaan vastaan valitusta. Kun kerron kuinka hän on pelastanut monta kauppareissuamme hymyllään, ystävällisyydellään ja lasten aidolla ja hauskalla huomioimisella, hänen silmiinsä kohoavat kyyneleet. Jatkan kertomalla, että muutkin äidin tunnistivat hänet puheistani heti.
Liikuttuneena nainen kertoo, että tällainen asiakkailta tuleva palaute auttaa jaksamaan. Minäkin olen äiti, minulla on kaksi teini-ikäistä kotona. Olen työskennellyt tässä kaupassa kuusitoista vuotta. Sinä aikana moni lapsi on kasvanut isoksi, ja osa heistä muistaa minut. Joku on halunnut esitellä minulle irronneita hampaitaan, toinen tuo voikukkakimpun. Se on lasten tapa antaa hyvää palautetta.
Onpa hienoa, että nainen on saanut muiltakin kiitollista palautetta.
Hän tekee työtä, mitä muut eivät juuri arvosta, mutta hänen työtapansa on innoittavaa.
Moni muukin tekee työtä, jota emme edes huomaa ennen kuin se jää tekemättä. Silti joku tyhjentää roskakatoksemme, purkaa tavarat lavalta oikeille paikoilleen kaupan hyllyyn meidän poimittavaksemme ja siivoaa porttikäytävät ja virastojen lattiat. Heitä ei palkita vuorotyöstä muhkealla palkalla, bonuksilla tai osingoilla. Silti he tulevat joka päivä töihin, vetävät työvaatteet päälle ja käärivät hihat. Ja jaksavat hymyillä.
Hymyillään takaisin.
