Kirjoittanut
Kahden taiteentekijän kirjoituksia maan ja taivaan väliltä, suurinpiirtein ihmisen kohdalta.Ensimmäisen teatterilinjaopetusvuoden jälkeen minulta on kysytty jo monesti, että miten vuosi meni. Useimmiten olen hetken mietinnän jälkeen vastannut, että ainakin se oli intensiivistä hyvällä tavalla. Joskus olen lisännyt, että oikeastaan vuosi meni myös jollain tapaa suunnitellusti, vaikka tarjosi sitten lopulta myös paljon enemmän.
Teksti lukuvuoteen mahtuneesta teatterista, ihmisistä tai ajatuksista pyöri mielessäni pitkään, mutta ei saanut kunnollista muotoaan opetustuntien lomassa. Nyt on tässä pari kuukautta mennyt miettiessä ja erilaisissa paperihommissa varsinaisen luokkatyöskentelyn loputtua ja ajatukset alkavat muotoutua tekstiksi.
Intensiivinen vuosi oli – teatterilinjan elämä tuntui ehkä jollain tapaa perheeltä, jolla on yhteinen työ, arki ja juhla kaikkine sävyineen. Suunnitellustikin vuosi tosiaan meni. Tai ehkä se vastasi niihin melko suuriin odotuksiin, mitä itsellä oli täyspäiväisestä teatteriopetuksesta. Ajatus ja suunnitelmia tämänkaltaisesta linjasta oli ollut olemassa jo pidempään, ja nyt oli oikeastaan vain aika tehdä siitä totta. Suunnitelmat muuttuivat eläväksi ja kehittyväksi opintolinjaksi, kun asiat todella tapahtuivat ja opiskelijat, opettajat, opiston henkilökunta ja muut kanssaeläjät jakoivat yhteistä tilaa, näkyä ja työtä.
Lukuvuosi alkoi tehtäväänsiunaamisella. Teatterilinjan aloittaminen oli saanut vahvistuksen vain muutama päivä aikaisemmin ja sitten kaikki eteni varsin nopeasti – tilat kuntoon, sähköpostit, ohjeistukset, välineistön hankinta ja vuokraus, jaksosuunnitelmat ja ensimmäisten viikkojen lukujärjestykset. Siunaus sinällään oli hämmentävä kokemus. En tiedä montaakaan täyspäiväiseen teatterityöhön siunattua tekijää, joten oli jo sinällään erityistä olla tässä työssä seurakunnan ja siunauksen kannattelemana. Tuo hetki oli jollain tapaa myös uusi avaus. Teatteria on valitettavasti tottunut selittelemään, puolustamaan, ajamaan pioneerihengessä uusiin paikkoihin ja tekemään rautalankamalleja ihmisyyden ja uskon tutkimuksen löydöistä perustellakseen olemassaoloaan. Tuntui tärkeältä, että nyt saattaisi olla hetken aikaa mahdollisuus toimia niin, että teatterille on tuki ja lupa.
Joskus noin puolen tuhannen opetustunnin jälkeen aika linjalla siihen asti tuntui saavutukselta. Olimme ehtineet sukeltaa teatterin maailmaan monesta näkökulmasta ja löytäneet merkityksellisiä kokonaisuuksia. Vähän kerrallaan alkoi kuitenkin tuntua enemmän siltä, että tietojen ja taitojen opettamisen sijaan on kyse yhteyden ja merkityksen löytymisestä, yhteiseen muuttumiseen suostumisesta.
Kokemuksen myötä on kertynyt tietoja ja käytäntöjä, harjoituksia, temppuja ja valmiita sanoituksia teatterin ja ihmisyyden ilmiöille, totuttanut kehonsa ja mielensä notkeaksi tarvittavaan työhön, mutta pohjimmiltaan on kysymys joka kerta uudelleen siitä, että löytävätkö nämä ihmiset keskenään riittävän yhteyden, jotain merkityksellistä ja voiko kokemuksen jakaa muiden kanssa. Vuoden edetessä tuntui jatkuvasti vähemmän opettajalta, enemmän vain siunatulta. Paljon on kiitollisuutta, jota ei oikein osaa ilmaista muuten, kuin luottavaisella hengityksellä. Ehkä tämä linja oli sitten osa omia sommitelmia suurempaa suunnitelmaa.
Nähtäväksi jää miten linja tästä jatkuu. Mielelläni tätä työtä tekisin.
Matti Halén
Teksti on julkaistu myös omaksikuvakseen.net -blogissa.
