Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Osallistuin lauantaina Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispanvihkimykseen lehtimiehenä ja yksityishenkilönä. Piispanhiipan laskeminen rovasti Risto Soramiehen päähän pani minut miettimään Suomen luterilaisen kirkon monisyistä skismaa sen ympärillä vellovan keskustelun näkökulmasta.
Vanhauskoisia nimitellään tuon tuosta kirkon skisman aiheuttajiksi. Vaikka virkakysymys on vain skismajäävuoren huippu, tosiasiassa naispappeuspäätös itsessään aiheutti näkyvän särön. Uuden virkateologian myötä syntyi kestämätön tilanne, jossa osa kirkon jäsenistä ei voinut enää osallistua yhteyden aterialle kaikkien kirkon vihkimien paimenten kanssa. Kaikki eivät voineet tunnustaa uuden määritelmän mukaisten pastorien virkaa Raamatun ja tradition pohjalta. ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”, Augsburgin tunnustuksessa todetaan. Sakramenttien toimittamisen osalta tämä kirkollinen ykseys murtui vuoden 1986 päätökseen.
Skisma yritettiin ensin lakaista kirkolliskokouksen ponnen alle. ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen”, vakuuteltiin. Sana ”edelleen” muuttui pian muotoon ”toistaiseksi”, ja lopulta piispainkokous luki ponnen verbejä kokonaan menneessä aikamuodossa. Mediamylläköiden vuoksi kirkosta eroamisiin johtaneet väistelytapaukset julistettiin pannaan jäsenkadon tyrehdyttämiseksi. Skisma lujittui entisestään.
***
Olin ennen ponnen kannattaja, mutta nyt pidän sitä tuhoon tuomittuna yrityksenä taata kirkon ykseys. Käytäntö on osoittanut niin Suomessa kuin Englannissakin, ettei kirkko voi kestää yhdessä virkateologisesti jakautuneena. Anglikaanit ovat yrittäneet vuodesta 1994 lähtien vielä radikaalimpaa käytännön ratkaisua nimittämällä vanhauskoisille seurakunnille ”lentäviä piispoja” naispappien vihkimiseen osallistuvien piispojen tilalle. Seurakunnat ovat voineet anoa erivapautta naispapeista ja pääsyä vanhauskoisten piispojen kaitsentaan paikallisen hiippakunnan piispan kutsusta. Vaikka naispiispuuden hyväksyminen lykkäytyikin hiljattain ainakin vuoteen 2015, lentävien piispojen asema alkaa jo olla uhanalainen. Kaksi kolmesta ”sijaispiispasta” liittyi vuonna 2010 Rooman kirkkoon. Yksi tuulisista vakansseista on tällä hetkellä täyttämättä. Järjestelyä pidetään yleisesti epätasa-arvoisena ja erityisesti naispiispuuden tullessa yhä ongelmallisempana. Koska Englannin kirkko ei pidä jäsenrekisteriä eikä kerää kirkollisveroa, paineet vanhauskoisten toimintatilan pienentämiseksi eivät kuitenkaan ole olleet niin suuret kuin Suomessa. Passiivisten jäsenten ”ero” kun ei näy kukkarossa. Näkyvää on vain konservatiivien pako roomalaiskatoliseen ja evankelikaalisiin kirkkoihin anglikaanikirkon kävijämäärän kutistuessa.
Joskus vanhauskoisia haukutaan donatolaisiksi (kuten tämän linkin takana) – siis sen 300-luvun harhaopin kannattajiksi, jonka mukaan vainojen aikana uskonsa kieltäneitä pappeja ei olisi tullut ottaa takaisin kirkkoon. Donatolaiset kiistivät uskonkieltäjien toimittamien sakramenttien pätevyyden. Donatolaiskorttia pöytään lyövät unohtavat sopivasti, ettei donatolaisuudella ollut mitään tekemistä virkateologian perusteiden kanssa: se piti sakramenttien pätevyyttä riippuvaisena papin elämän nuhteettomuudesta. Tämä julistettiin Augustinuksen johdolla harhaksi, kuten tunnustuskirjoissakin muistutetaan. Kukaan tuntemani naispappeuden torjuja ei väitä donatolaisittain, ettei naispapin toimittama ehtoollinen ole pätevä siitä syystä, että nainen olisi jotenkin mieskollegoitaan syntisempi tai epäpyhempi. Syyt löytyvät siitä näkemyksestä, jonka mukaan Kristuksen asettamaan apostoliseen paimenvirkaan ei kuulu naisten papiksi vihkimisen käytäntöä.
Myös lestadiolaiskortti vilahtelee ajoittain keskustelussa. Miksi naispappeja väistetään, mutta vanhoillislestadiolaisen miespapin kädestä voi kyllä ottaa ehtoollisen, vaikka hän uskoo ja opettaa, että kaikki ei-vanhoillislestadiolaiset joutuvat helvettiin – puhumattakaan vanhoillislestadiolaisten zwingliläisestä ehtoollisopista? Eikö silloin ole kyse erimielisyydestä sekä evankeliumin opista että sakramenteista? On kyllä, jos rehellisiä ollaan (eikä aina olla). Silti koska emme ole donatolaisia ja uskomme, ettei sakramenttien pätevyys riipu papin harhaoppisista näkemyksistä vaan Kristuksen asetuksesta, voimme vastaanottaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti vihityiltä harhaoppisiltakin paimenilta. Ei ketään pidä kehottaa tieten tahtoen hakeutumaan väärän opetuksen pariin, koska se ei pidemmän päälle tee hyvää. Jos muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, kasteen, ripin tai ehtoollisen voi vastaanottaa harhaoppisenkin toimittamana, kunhan se tapahtuu Kristuksen asetuksen mukaan.
***
Kirkon virkateologinen skisma ei häviä, ellei perinteinen virkaoppi kuole sukupuuttoon tai ellei vuoden 1986 päätöstä kumota. Kumpikin kuulostaa hyvin epärealistiselta vaihtoehdolta, vaikka kansankirkko onkin ottanut vanhauskoisten sukupuuttoa ajavan linjan. Aika näyttää, miten pitkään skismaattisessa tilanteessa voidaan elää saman katon alla. Oikeastaan lähetyshiippakunnan suhteen eletään jo asumuseron aikaa. Ellei ihmettä tapahdu, virallinen avioero astuu voimaan väistämättä ajan kuluessa. Joskus ero on se hirvittävän raastava mutta väkivalloin yhdessä pysymistä parempi vaihtoehto kummallekin osapuolelle. Etenkin kun vihreämmille popteologian laitumille tähyilevä osapuoli jatkuvasti pyytää, että allekirjoittaisit jo eropaperit ja jättäisit minut rauhaan.
Jos ero on joskus tapahtuakseen, lähetyshiippakunta ei jää yksin. Soramiehen vihkimysmessuun lähettivät pohjoismaisten sisarhiippakuntien lisäksi lämpimät tervehdyksensä muun muassa Saksan itsenäisen evankelisluterilaisen kirkon (SELK) piispa Hans-Jörg Voigt, Englannin evankelisluterilaisen kirkon (ELCE) puhemies Jon Ehlers, Kanadan luterilaisen kirkon (LCC) presidentti Roberg Bugbee sekä yhdysvaltalaisen Missouri-synodin luterilaisen kirkon (LCMS) presidentti Matthew C. Harrison. Yhteensä näihin Luterilaisen Maailmanliiton ulkopuolella oleviin kirkkoihin kuuluu noin 2,4 miljoonaa ihmistä – kattojärjestö Kansainväliseen luterilaiseen neuvostoon (ILC) vielä miljoona tämän päälle. He seuraavat tunnustuksellisen luterilaisuuden nousua Suomessa suurella mielenkiinnolla.
Onnitteluviesteistä sai sellaisen vaikutelman, että jos lähtö lähetyshiippakunnalle tulee, tämän corpus permixtumin sekalaiseen joukkoon kyllä mahtuu ristin varassa länsimaisen kirkon raunioille rakentamaan. Aika näyttää, siihenkö tämä skisma lopulta johtaa.
