Kirjoittanut
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja Ristin Voitto -lehden emerituspäätoimittajaSanankäytön suhteen elämme masentavia aikoja. Sosiaalinen media, joka tarjoaa hienoja välineitä joustavaan ja nopeaan vuorovaikutukseen etäisyyksistä välittämättä ja mahdollistaa ihmisten demokraattisen osallistumisen, on käytännössä rapauttanut sivistyneen sanankäytön.
Verkkomedioiden uutisia voi nykyisin kommentoida, ja siihen jopa yllytetään. Niinpä ihmiset ovat innostuneet ottamaan kantaa myös asioihin, joista he eivät ymmärrä mitään – sanojahan on kiva heitellä verkkoon. Somessa ei tarvitse olla asiantuntemusta, jotta voi osallistua keskusteluihin ja ottaa kantaa. Tällainen turha puhe hämärtää todellista asiantuntemusta. Ja oikeita asiantuntijoita somessa tapaa hyvin harvoin.
Some on tehnyt näkyväksi ihmisten lapsellisuuden, itsekeskeisyyden ja epä-älyllisen turhanpuhumisen. Hämmästyttävää somessa on se, että monet aikuiset ihmiset muuttuvat sen myötä henkisesti murrosikäisiksi. Omasta itsestä tuodaan esiin asioita ikään kuin koko maailma olisi kiinnostunut juuri minun arjestani, ajatuksistani ja tapahtumistani. Arviointikyky hämärtyy. Maailmaan suolletaan sanoja, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Verkkokeskusteluissa tunneälyn puute tiivistyy usein myös aggressioksi toisen esittämää erilaista mielipidettä kohtaan. Tuntuu hyvältä lyödä lujaa nimimerkin suojasta ja osoittaa sanoilla keskustelukumppanin halveksuntaa.
Äskettäin julkisuudessa puhuttiin esimerkiksi tapauksesta, jossa yläkoulun oppilas otti kuvan naisopettajasta, kun tämä oli kumartuneena eteenpäin. Yhdellä napin painalluksella oppilas lähetti kuvan koko WhatsApp-ryhmälle ja laittoi siihen kuvatekstin ”huoran perse”. Myös toisten henkilöiden nimissä tekaistut Facebook-profiilit ovat tehokkaita keinoja tuottaa ihmisille ikävyyksiä.
Aivan oma lukunsa ovat uskovien väännöt verkkopalstoilla. Hengellisen katkeruuden, opillisen vihanpidon ja Raamatulla päähän lyömisen paikkana some ylittää kirkkaasti kaikki muut foorumit. Eikä purkauksien kohteista ole pulaa.
Tällainen viestintäkulttuurin rappeutuminen herättää syviä peruskysymyksiä: Miten kristittyjen tulisi toimia sosiaalisen median ja sanojen käytössä? Mitä on vastuullinen kristillinen some-kulttuuri? Miten sitä luodaan ja kuka sitä luo?
Raamatun mukaan vastuullinen viestintä on sellaista, mikä on hyvää, hyödyllistä ja ihmisille iloksi (Ef. 4:29). Sanojen käyttöä tulisi siis arvioida kriteereillä, joita ovat eettisyys, hyödyllisyys ja emotionaalinen vaikutus.
Professori Kari Uusikylä oli harvinaisen oikeassa jo vuosia sitten kuvatessaan sosiaalisen median markkinoille tuloa kirjassaan Vastatulia: ”Elämme kuulemma tietoyhteiskunnassa. Rohkenen epäillä. Eiköhän tämä ole pikemminkin rihkamainformaatioyhteiskunta, jossa joka tuutista tunkee hälyä, mölyä ja puuta heinää. Tietoyhteiskuntaan on vielä pitkä matka ja ymmärrysyhteiskunta on todella kaukana.”
Tilanteemme on siis varsin haasteellinen: viestintävälineet on, mutta asia puuttuu.
Ja sitten vielä sekin uhka, että kerran joutuu tekemään tiliä turhista sanoistaan.
