Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaMinä ja sisarukseni, ehkä serkutkin, olemme kiitollisuuden velassa miehelle, jonka nimi on Sergei Logunov. Tosin me emme ole häntä koskaan nähneet, mutta kuulleet olemme hänestä sitäkin enemmän. Viimeksi viime viikolla, kun kävin tervehtimässä ainoaa elossa olevaa setääni, isän pikkuveljeä (85 v), tuli Sergei puheeksi. Ja kuinka ollakaan, vanhan setäni silmiin nousivat kyynelet häntä muistellessa.
Niin, mistä me sodan jälkeen syntyneet Janatuiset siis olemme Sergeille kiitollisuuden velassa? Siitä että hän pelasti meidät täydelliseltä ryssävihalta. ”Ryssä” oli vielä 50-luvulla meidän tajunnassamme se vanha vainooja, kavala kauhea. Tiesimme, että ”ryssä” on paitsi vienyt meiltä Karjalan, se myös lähettää jatkuvasti Siperiaan viattomia ihmisiä. Kun maailmanpolitiikassa oli jokin kriisitilanne meneillään, huokailivat aikuiset aina kuorossa: ”Kyllä se ryssä meidät kaikki sinne Siperiaan vielä vie, katsokaa vain!”
Niin, ryssistä me tiesimmekin yhtä ja toista. Esimerkiksi sen, että ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi”. Ja sen, että jos hevosenkakkaroita heittää viholaissäkissä yöksi lämpimälle uuninpankolle, niin aamulla sieltä alkaa hyppiä alas pikkuryssiä. Sillä tavalla ne ryssät syntyvät. Miten muut ihmiset syntyvät, siitä meillä ei vielä 50-luvulla ollut aavistustakaan.
Tiesimme myös, että ryssät osaavat tanssia ripaskaa. Siitä oli runokin olemassa:
Pikkuryssä tanssi / nahkahame päällä.
Nahkahame repesi. / Pikkuryssä häpesi.
Mutta sitten oli se Sergei. Häntä isä ja sedät eivät koskaan nimittäneet ryssäksi, ei, hän oli ”meidän venäläinen sotavankimme”. Sergei oli telakkatyöläinen Leningradista. Hänet oli annettu vankileiriltä auttamaan Janatuisia maatilan töissä. Kaksi vanhinta poikaa oli näet rintamalla, nuorin vielä äitinsä helmoissa ja talon isäntä (minun ukkini) ikämies, kunnan töissä.
Jäljelle jäivät puolikasvuiset pojat Kauko ja Esko (minun isäni), jotka joutuivat tekemään kaikki ison talon työt kahdestaan. Kunnes paikalle saapui venäläinen sotavanki Sergei Logunov. Myöhemmin hän kertoi pojille katselleensa kaksi viikkoa Janatuisten meininkiä, että voiko täällä olla ja elää vai pitääkö karata. Sitten päätti, ettei karkaa, ja lupasi sen talonväellekin. Vähitellen pojat oppivat vähän venäjää ja Sergei oppi vähän suomea. Kauko-setäni kehui leikin varjolla osaavansa kirota venäjäksi paljon mehevämmin kuin suomeksi.
Yhdessä vangin kanssa annettiin maataloihin pyssy. Se piti ottaa aina mukaan, kun vankia vietiin töihin. Ja yöksi pyssy piti sulkea visusti lukolliseen kaappiin. Siitä pyssystä riittikin meille jälkipolville vaikka mitä kerrottavaa. Janatuisilla se oli roikkumassa tuvan seinällä, kun tarkastajat kerran lähestyivät taloa – ja pojat olivat vangin kanssa jossain kauempana peltotöissä. Ukkini ojensi pyssyn nopeasti ikkunasta nuorimmalle pojalleen ja käski tämän juoksuttaa se pellolle. Niin selvittiin siitä tarkastuksesta.
Toisen kerran pyssy oli kyllä mukana, mutta Sergei kantoi sitä, ettei poikien tarvitsisi. Kauko ja Esko kulkivat metsätietä edellä, vanki perässä. Yhtäkkiä pamahti laukaus ja pojat heittäytyivät rähmälleen ojaan. Kohta pudota mätkähti iso ukkometso kuusen latvasta tielle.
Sergei osasi tehdä lentokoneen romusta alumiinisormuksia, joihin hän kiinnitti värillisiä lasinpalasia. Myös puusta ja tuohesta hän teki taide-esineitä. Niin ja muuten: Sergei teki aina ristinmerkin syömään ruvetessaan.
Sekä isäni että Kauko-setä harmittelivat vähää ennen kuolemaansa, etteivät olleet etsineet Sergeitä käsiinsä perestroikan alettua. Ja nyt vielä elossa oleva setänikin muisteli tuota vankia kyynelsilmin. Huhut kertovat, että sotavangit joutuivat Siperiaan Suomesta kotiuduttuaan. Mutta ehkä Sergei selvisi siitä ja palasi Leningradiin. Hän ei tietenkään ole enää elossa, mutta olisipa se mukava tavata hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja kuulla, millaisia juttuja he ovat kuulleet isänsä seikkailuista Janatuisen poikien kanssa.
