Kirjoittanut
Sota tuntuu aina järjettömältä. Mutta aivan erityisen järjettömältä se tuntuu, kun seuraa naapurimaamme aiheuttamaa hirveää tuhoa keskellä Eurooppaa. Mitä liikkuu niiden ihmisten päässä, jotka käskevät ohjusten iskeä kaupunkeja rauniokasoiksi? Mitä niiden päässä, jotka tapattavat omia kansalaisiaan ilman säälin hiventäkään? Ovatko he ihmisiä vai eläimiä, jotka näitä haluavat?
Sotia on maailmassa ollut aina. Niin kauan kuin tiedetään, ihmisen on täytynyt suojautua vihollista vastaan. Maailman vanhin kaupunki, Jeriko, rakensi muurit ympärilleen kymmenen tuhatta vuotta siksi, ettei vihollinen tuhoaisi sitä. Maailmassa tuskin on aikakautta, jolloin jossain ei olisi sota riehunut. Jopa meidän länsimainen hieno sivilisaatiomme on käynyt läpi kaksi maailmansotaa. Ikään kuin ihmisten tappaminen olisi jotenkin verissä, kiedottu ihmisen dnahan niin, ettei sitä saa sieltä pois.
Näin juuri asia on. Presidentti Niinistö sanoi uudenvuoden puheessaan, että meidän on ymmärrettävä, että maailmassa on myös pahaa, ja ”paha ei pelkällä hyvällä hiljene”. Olemme joutuneet katsomaan uudella tavalla pahuutta silmiin, me jotka olimme tuudittautumassa pinnalliseen optimismiin ihmisen loputtomasta hyvyydestä.
Mutta eikö juuri luottamus parempaan tulevaisuuteen ole oikea kristityn asenne? On, mutta tämä vaatii vähän selvittämistä. Ensin on tajuttava pahan megalomaaninen ulottuvuus: se on geeneissämme. Sille on teologinen termikin: perisynti. Siitä emme pääse koskaan irti. Se on jokaisen ihmisen olemuksen ytimessä. Se taistelee Jumalaa vastaan ja suhteessa toisiin ihmisiin se tuottaa pääasiassa itsekkyyttä ja oman edun tavoittelemista. Se on yhtä lailla uskovan kuin jumalattoman ihmisen sydämessä. Meistä jokainen on oman elämänsä putin ja valmis sopivissa olosuhteissa tekemään mitä vain.
Onneksi tähän ikuisuusongelmaan on lääke. Se annettiin samana päivänä kun ihminen suostui Pahan houkutukseen ottaa elämän puusta. Luvattiin että kerran tuon käärmeen pää murskataan, eikä sillä sittenkään ole lopullista ylivaltaa tässä maailmassa. Näennäinen valta sillä on, sillä se on Tämän Maailman Ruhtinas. Sen hallinta-aika on kuitenkin rajallinen, ja sille on asetettu rajat, joita se ei voi ylittää.
Tämä maailma siis näyttää olevan Pahan vallassa. Siksi se ajoittain riistäytyy käsittämättömältä näyttäväksi tuhovoimaksi. Millään ei ole mitään väliä, kun pahuus päästetään irti. Samanaikaisesti maailmassa on hämmentävän paljon hyvyyttä. Ikään kuin sekin olisi geeneissämme. Ja onhan se: luotu Jumalan kuvaksi. Näemme pahuuden takaa pilkottavaa hyvyyttä. Kaikki haluavat auttaa sodassa kärsiviä. Valtavia avustusprojekteja käynnistetään. Ihmiset avaavat kotejaan ja kukkaroitaan. Jotkut lähtevät puolustamaan vierasta maata oman henkensä uhmaten. Hyvyys ei siis sekään ole maailmasta kadonnut.
Mutta pelkästään sormi pystyssä oleva kristitty ei ole hyvä kristinuskon suositus.
Kumpi lopulta voittaa? Tämä on vaikea kysymys. Raamatussa puhutaan sodista lopun ajan merkkeinä, joten täydellistä rauhan aikaa ei ole luvassa. Silti kristityn ei pidä tuudittautua ajatukseen, että pahan täytyy koko ajan lisääntyä. Tuollainen ajatus on turmiollinen. Se vie sellaiseen eskatologiseen synkkämielisyyteen, joka riistää viimeisenkin toivon kipinän. Jotkut kristityt kuulostavat sellaisilta pahan ilman linnuilta, että heidän seurassaan maitokin happanee.
Miten tähän maailmanmenoon sitten pitäisi suhtautua? Onhan täällä vielä pandemia ja muita viruksiakin ja kaiken kukkuraksi ilmastonmuutos. Ei tästä kovin hyvää voi seurata. Tai sitten voi.
Ehkä viruksiin keksitään monin verroin parempia lääkkeitä. Kenties lähes luonnonlain voimalla jyräävä ilmastokatastrofi saadaankin pysäytettyä. Ehkä luonto vielä elpyy nykyisestä kouristuksestaan. Luultavasti eurooppalainen sotakin jonain päivänä loppuu ja ihmiselle tulee hitusen enemmän järkeä päähän. Ehkä huomenna tulee herätys, joka vielä täyttää tyhjenevät kirkot.
Ehkä noin ei tapahdu. Mutta voi tapahtua. Ei ole erityisen kristillistä maalata piruja seinälle ja manata aina vain pahenevaa tulevaisuutta. Emme tiedä huomisesta mitään. Toki ongelmista on puhuttava ja vaaroista varoitettava. Mutta pelkästään sormi pystyssä oleva kristitty ei ole hyvä kristinuskon suositus.
Kristitty rukoilee rauhaa maailmaan ja toimii sen puolesta. Kristitty on ainakin kohtuullisen aktiivinen ympäristöasioiden huomioonottamisessa, mutta ei suostu uppoamaan ilmastoahdistukseen. Kristitty on hiukan huolissaan maailman moraalittomuudesta, mutta yrittää jättää maailmasta murehtimisen suuremmille harteille, Luojan. Hän rukoilee ja tekee työtä. Hän tietää, että syvimmässä mielessä tärkeää on vain uskoa Jeesukseen ja rakastaa lähimmäistään. Siksi hän on iloinen ja katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen.
