Sovintoon kirkon virkakysymyksessä

Tänä vuonna kirkossamme on juhlittu naisten pappeuden 30-vuotista taivalta. Mediakin on ollut tästä huomattavan kiinnostunut. Ison osan palstatilaa ovat kuitenkin saaneet valittelut siitä, että naispapit joutuvat edelleenkin kohtaamaan syrjintää työssään. Samalla on ihmetelty sitä, että jotkut kirkossamme eivät vieläkään voi hyväksyä naisten pappeutta. On myös nähty, että vastustajien määrä olisi jopa lisääntynyt ja erityisesti tämä koskisi nuoria miesteologeja.

Närästystä on aiheuttanut sekin, että hiljattain käydyssä arkkipiispan vaalissa perinteistä virkakäsitystä edustava ehdokas Ville Auvinen sai jopa 13 % äänistä.

Vähän aikaa sitten 41 naispappia vetosi piispoihin, jotta naispappien syrjintä kirkossamme saataisiin loppumaan. Ongelmana nähtiin myös kirkon eräät herätysliikkeet, jotka ovat edelleenkin perinteisellä kannalla virkakysymyksessä.

Pappeuskeskustelussa on lähes kokonaan unohdettu ne tavalliset kirkossa käyvät seurakuntien jäsenet, jotka pitäytyvät perinteisessä virkanäkemyksessä eivätkä omantunnon syistä voi osallistua naispapin suorittamiin kirkollisiin toimituksiin.

Arkkipiispan vaalissa äänioikeutettuina on pappien lisäksi myös seurakuntien jäsenten tehtäviinsä valitsemia luottamushenkilöitä. Se, että Ville Auvinen sai arkkipiispan vaalissa 13 % äänistä osoittaa, että kirkossamme on edelleenkin merkittävä määrä perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia jäseniä. Näin siitäkin huolimatta, että kirkossamme ei ole vuosikausiin vihitty seurakuntiin vanhan virkakäsityksen pappeja.

 

Kirkon tutkimuskeskus on vuonna 2015 tekemässä tutkimuksessaan havainnut, että kirkon luottamushenkilöistä lähes neljännes suhtautuu joko kielteisesti tai varauksella naispappeuteen. Selvityksen mukaan yli puolet alle 35-vuotiaista kielteisesti suhtautuvista luottamusmiehistä on kertonut välttelevänsä tilaisuuksia, joissa naispappi on mukana.

Tällä hetkellä kirkon naispapeilla näyttäisi kuitenkin menevän hyvin. Vanhauskoisia miespappeja ei vihitä virkoihin ja vanhauskoiset seurakuntalaiset on ajettu kirkon marginaaliin. Muun muassa Oulussa on tilanne se, ettei vanhauskoisilla seurakuntalaisilla ole enää mahdollisuutta osallistua säännöllisesti messuun. Aiemmin pystyttiin kahdessakin seurakunnassa järjestämään perinteisen virkakäsityksen messuja vähintään 2 viikon välein, mutta kun tuomiokirkkoseurakuntaan valittiin naispuolinen tuomiorovasti, tämäkin ovi meni kiinni.

Kirkko on toistuvasti korostanut kirkon ykseyden merkitystä tämän teologisen erimielisyyden kohtaamisessa ja hoitamisessa. Tutustuttuani kattavasti tämä kiistan eri vaiheisiin, on valitettavasti pakko todeta, että yhtenäisyyden varjelussa kirkko on valinnut ja noudattanut taktiikkaa, jossa vastustajien elintilaa kaventamalla, sanktioilla ja muilla vastaavilla keinoilla vastustusta on pyritty minimoimaan ja tekemään lopulta yhteiselämä mahdottomaksi.  Mainitsemani 41 papin vetoomus piispoille varsinkin siltä osin kuin se koskee eräitä herätysliikkeitä tähtää eräänlaiseen ”lopulliseen ratkaisuun”.

Riita on teologinen

Julkisuudessa ja usein myös naispappien ulostuloissa asiaa käsitellään yksinomaan juridisena tasa-arvokysymyksenä. Kirkon näkökulmasta pappeus on kuitenkin ensisijaisesti perustavaa laatua oleva teologinen kirkon oppiin liittyvä kysymys.  Tästä johtuen tulee aina olemaan uusia teologeja ja kirkon jäseniä, jotka opillisista syistä pitäytyvät perinteiseen virkakäsitykseen.

Jostain syystä media ei ole yrittänytkään selvittää, mistä johtuu, ettei naispappeuden vastustus ota lakatakseen kirkossamme.

Kirkko määrittelee itse oman oppiperustansa.  Virkakysymyksessä kirkon virallinen kanta on ollut alusta alkaen (1986), että kumpikaan virkanäkemys ei ole harhaoppinen.  Molemmat tahot ovat yksimielisiä siitä, että kirkon virka kuuluu muuttumattoman opin kategoriaan (Augsburgin tunnustus). Eri mieltä ollaan siitä, kuuluko myös viran haltijan sukupuoli tuohon muuttumattomaan opilliseen puoleen.  Kirkolliskokouksen perustevaliokunta totesi mietinnössään n:o 1/1986, että ”avatessaan pappisviran naisille kirkkomme ei muuta mitään perinteisestä virkakäsityksestään. Muutos koskee pelkästään kirkon ulkonaista järjestystä.” Naispappeuden vastustajat taas katsovat, että kirkon paimenen, siis papin virka seurakunnassa kuuluu Jumalan sanassaan ilmaiseman muuttumattoman säätämyksen mukaan vain siihen tehtävään kutsutuille miehille.

Kirkon autonomia

Vaikka Suomen perusoikeuslainsäädäntö on uudistunut naispappeuspäätöksen jälkeen ja sitä kautta yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden vaatimukset ovat tulleet korostetummin esille, ei uskonnollisten yhteisöjen kuten kirkon asema suhteessa valtioon ole muuttunut.  Kirkolla on sen perustuslaillisesta uskonnonvapauteen sisältyvästä autonomiastaan johtuen muun muassa oikeus itse määrätä pappien valinnasta (PeVL 57/2001) ja päättää, millä tavalla se järjestää omat uskonnolliset menonsa (HE 309/1993). Tämä tarkoittaa sitä, että kirkolla on myös oikeus ratkaista papiston sukupuolta koskeva erimielisyys teologisin ja käytännöllisin perustein siten, että molemmille osapuolille järjestetään toimintaedellytykset kirkon sisällä. Kirkolla on siis oikeus halutessaan järjestää myös erillisiä jumalanpalveluksia niille seurakunnan jäsenille, jotka pitäytyvät perinteisellä virkakannalla.

Jos joku nyt haluaa muistuttaa perustuslain 6 § yhdenvertaisuutta koskevasta säännöksestä, jonka mukaan ketään ei saa asettaa erilaiseen asemaan muun muassa sukupuolen perusteella, niin säädöstekstistä on erityisesti pantava merkille sanat ”ilman hyväksyttävää perustetta”. Mikäli eriasemaan asettamiselle on olemassa hyväksyttävä peruste, silloin ei voi olla kysymys lainvastaisesta syrjinnästä. Tässä tapauksessa hyväksyttävä peruste on se, että virkakysymyksen ja uskonnollisten menojen järjestäminen kuuluvat kirkon sisäisten, omien asioiden piiriin.

Mikäli vanhauskoisille halutaan antaa toimintaedellytykset kirkossamme, siihen ei ole juridista estettä.  Se edellyttäisi kuitenkin kirkolta nyt selvää kannanottoa, jolla se tunnustaa ja hyväksyy perinteisen virkanäkemyksen oikeutuksen kirkossamme kuten se teki vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätöksen toimintavapautta koskevalla ponnella. Tämä sen vuoksi, että tilanne kirkossamme muuttui oleellisesti piispainkokouksen vuoden 2006 onnettomalla selonteolla, joka perustui muun muassa puutteelliseen oikeudelliseen analyysiin kirkon autonomian rajoista.

 

Naispappeuspäätös vuonna 1986 ja ponsi

Avatessaan papin viran naisille vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi äänin 85-9 seuraavan ponnen:

Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

Ponsi ei ollut mikään hetkellinen käytäväkeskusteluissa syntynyt heitto tai päähänpisto vaan se perustui piispainkokouksen lausuntoon n:o 1/1986 kirkolliskokoukselle.  Vaikka ponnella ei ole kirkkolain säännöksen veroista juridista statusta, on se kuitenkin kirkolliskokouksen lähes yksimielinen päätös. Siten sen tulisi vieläkin ohjata tätä ongelmallista prosessia, joka jo tuolloin laajasti nähtiin pakostakin olevan edessä.

Ponnen teksti on yksinkertaisen selvää – ilmaisut toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin eivät jätä tulkinnanvaraa.

Pappisliiton ajo-ohjeet

On väitetty, ettei kirkossa ole virkakysymyksessä kaksia raiteita. Tosiasiassa kaksiraiteinen järjestys luotiin kirkolliskokouksen ponnella ja pappisliiton ns. ajo-ohjeilla. Vaikka ajo-ohjeilla ei ollut virallista asemaa kirkossamme, elettiin niissä ohjeistetuin työvuorojärjestelyin monissa seurakunnissa siihen saakka kunnes ne piispainkokouksen selonteolla vuonna 2006 käytännössä kiellettiin.

Pappisliiton hallitus hyväksyi naispappeuspäätöksen jälkeen niinkin pian kuin 18.3.1987 ajo-ohjeet, jotka koskivat menettelyä jumalanpalveluksissa, seurakuntavierailuja, kirkollisia toimituksia ja pappisvihkimystä.

Ajo-ohjeiden alussa virkakysymyksestä eri tavalla ajattelevia kehotetaan sovinnollisuuteen ja kärjistyksien välttämiseen. Siinä painotetaan virkatehtävien tunnollista suorittamista.  Jumalanpalvelusten osalta siinä todetaan seuraavaa:

Seurakunnan kirkkoherra huolehtii siitä, että jumalanpalvelukset tulevat toimitetuiksi. Papin viran haltijalla on oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katso voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa. Tällöin on työnjaolla kuitenkin huolehdittava, että jumalanpalvelustehtävät jakaantuvat mahdollisimman tasapuolisesti. Työnjakokirjassa voidaan asiasta sopia tarkemmin.

Ajo-ohjeessa lähdettiin siitä, että naispappeuden vastustaja väistyy ja työvuorojärjestelyin hoidetaan tehtävien jako mahdollisimman tasapuolisesti.

Piispainkokouksen selonteko vuonna 2006

Tässä yhteydessä on syytä palata vielä vuoden 1986 kirkolliskokouksen naispappeuspäätökseen ja kiinnittää huomiota sen yhteydessä hyväksyttyyn toiseenkin ponteen. Sen mukaan ”piispainkokouksen tehtävänä on seurata, mitä ongelmia pappisviran avaaminen naisille mahdollisesti aiheuttaa, sekä ryhtyä tarvittaessa toimenpiteisiin, ellei piispainkokous harkitse parhaaksi asian jättämistä kunkin piispan ja tuomiokapitulin ohjannan varaan”. Tällä päätöksellään kirkolliskokous ohjasi virkakysymyksen käytännön ongelmien hoitamisen piispainkokoukselle.

Virkakysymys on vuoden 1986 jälkeen ollut kirkolliskokouksen käsiteltävänä vuosina 1990, 2000 ja 2003. Jokaisella kerralla kirkolliskokous on edellä sanottuun lisäponteen perustuen lähettänyt asian piispainkokoukselle.

Vuonna 2003 kirkolliskokouksessa käsiteltiin kahta virkakysymykseen liittyvää asiaa, Mikkelin hiippakuntakokousesitystä 2/2003 ja edustaja-aloitetta 6/2003. Niissä kummassakin esitettiin vuoden 1986 toimintavapausponnen uudelleen tulkintaa naispappeuden vastustajien tilan kaventamiseksi. Ensiksi mainitussa ehdotettiin myös sanktioita vastustajille. Perustevaliokunta ei mietinnössään 4/2003 nähnyt kuitenkaan aiheelliseksi ehdottaa ponnen tulkinnan muuttamista ja esitti kummankin aloitteen raukeamista. Valiokunta esitti, että asia lähetetään piispainkokoukselle harkittavaksi niiltä osin kuin asia koski työn johtamista ja työyhteisöjen kehittämistä sekä työturvallisuutta. Kirkolliskokous päätti asian esityksen mukaisesti.

Edellisen perusteella voidaan katsoa, että piispainkokouksella on edelleenkin toimivalta tässä asiassa.

Huolimatta siitä, että kirkolliskokous ei katsonut aiheelliseksi vuoden 1986 päätöksen toimintavapautta koskevan ponnen uudelleen tulkintaa, piispainkokous selitti vuonna 2006 ponnen tarkoittaneen vanhauskoisille vain oikeutta erilaiseen mielipiteeseen, ei konkreettista toimintavapautta. Näin piispainkokous totesi 12.9.2006 § 18: ”Naisen pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta.” 

Tämän kirkolliskokouksen ponnen uustulkinnan osoittaa vääräksi sekin, että Pappisliitto antoi vuonna 1987 ns. ajo-ohjeet, joiden perusteella seurakunnissa toteutettiin lähes 20 vuoden ajan työvuorojärjestelyjä.

Toisaalta, koska kirkolliskokous ei itse ryhtynyt uudelleen tulkitsemaan kirkolliskokouksen pontta, ei piispainkokouksenkaan olisi tullut sitä tehdä. Piispainkokouksella ei ollut myöskään toimivaltaa lakkauttaa ponnen sisältämää naispappeuden vastustajien toimintavapautta kirkossamme.

Piispainkokouksella olisi vuonna 2006 ollut käytettävissään virkakysymyksen ratkaisemiseksi toinenkin vaihtoehto kuin omaksuttu tiukka ja puutteelliseen juridiseen analyysiin perustunut suvaitsematon linja – linja, joka kirkon yhtenäisyyden sijasta oli omiaan rikkomaan sitä. Piispainkokous olisi voinut valita perustevaliokunnan mietinnössään 4/2003 osoittaman toisen tien. Valiokunta nimittäin totesi, että monissa muissakaan maissa ja kirkoissa, joissa pappisvirka on avattu naisille, näkemyserot eivät olleet hävinneet, vaikka päätökset oli joissakin kirkoissa tehty vuosikymmeniä ennen oman kirkkomme tekemää päätöstä. Valiokunnan mukaan ”Joissakin tapauksissa ongelmia on pystytty hoitamaan luomalla rinnakkaiselon edellytyksiä eri näkemyksiä kunnioittavilla ratkaisuilla, kun taas toisissa on tiukemmilla linjauksilla ajauduttu eri näkökannoilla olevien etääntymiseen ja hajaannukseen.”

Nyt onkin aiheellista kysyä, miksi piispainkokous ei lähtenyt tuolle rinnakkaiselon edellytyksiä rakentavalle tielle, vaan valitsi linjan, josta oli jo kokemusperäistä tietoa, että se johtaa hajaannukseen. Piispainkokouksen linjaukset perustuivat ns. Heikan työryhmän mietintöön, jossa ei selvitetty lainkaan rinnakkaiselon edellytyksiä eikä kirkon autonomian rajoja virkakysymyksen ratkaisemiseksi.

Tutustuttuani tähän asiaan liittyvää materiaaliin näyttääkin siltä, että työryhmän esittämää jyrkkää linjaa vietiin eteenpäin ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Tähän viittaa myös piispainkokouksen päätöspöytäkirjan muotoileminen siten, että piispainkokouksen kielteinen kannanotto yhteisesti sovittuihin työvuorojärjestelyihin olisi ollut yksimielinen päätös. Näinhän ei tosiasiassa ollut, vaan siitä äänestettiin ja kielteinen kanta voitti niukasti äänin 10-9. Erityistä merkitystä tämä pöytäkirjaaminen sai vielä sitä kautta, että myös medialle päätös markkinoitiin yksimielisenä. Mikäli vastakkainen näkökanta olisi voittanut, olisi se mahdollistanut yhdessä sovittujen työvuorojärjestelyjen jatkamisen seurakunnissa.

Piispainkokouksen pöytäkirjaan 12.09.2006 § 18 on kirjattu, että ”Periaatteellisista kysymyksistä kokous oli täysin yksimielinen. Ainoastaan yhdestä stilistisestä muutoksesta äänestettiin.” Jokainen voi päätellä oliko tässä kysymys stilistisestä seikasta vai periaatteellisesta kysymyksestä.

Joka tapauksessa piispainkokouksen kannanotolla tuli olemaan jatkossa merkittävät seuraamukset seurakunnissa ja myös siihen, että virkakysymykseen liittyviä oikeudenkäyntejä käynnistettiin vanhauskoisia työntekijöitä vastaan. Oikeudenkäynneissä piispainkokouksen selonteko sai myös juridista painoarvoa nimenomaan kirkon ”yksimielisyyden” osoituksena.

Piispankokouksen suositus seurakunnille vuonna 2017

Piispainkokous on jatkanut samalla linjalla antaessaan syyskuussa 2017 suosituksen seurakunnille niissä toimivista jumalanpalvelusyhteisöistä. Samalla kun siinä myönteisessä hengessä todetaan herätysliikkeiden, järjestöjen ja muiden jumalanpalvelusyhteisöjen mahdollisuudet myötävaikuttaa seurakunnan hengellisen elämän rikastumiseen seurakuntia kannustetaan kehittämään jumalanpalveluselämää yhteisölliseksi ja osallistuvaksi. Suosituksen 4. kohdassa edellytetään, että seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä tehdään kirjallinen sopimus kirkon päätösten mukaisen jumalanpalveluselämän toteuttamisesta ja siinä olennaista on, että – kuten teksti sanoo – ”ketään ei syrjitä sukupuolen, vakaumuksen tai virkanäkemyksen vuoksi”.

Täytyy ihmetellä, miksi syrjintäargumentti taas nostettiin niin korostetusti esille? Syrjintäargumenttia on helppo käyttää tarkoitushakuisesti yhteistyön romuttamiseksi. Ilmeisesti piispainkokous juuri tästä syystä äänesti siitä otetaanko syrjimättömyyttä koskeva tekstikohta suositukseen. Ikävä kyllä piispoista vain kaksi kannatti tuota mielestäni selvempää vaihtoehtoa (syrjintätekstin poisjättämistä), jonka kautta asialliset yhteistoiminnan muodot olisi toteutettavissa.

Suosituksen 4. kohdan teksti ei ole linjassa suosituksen tavoitteiden kanssa eikä siihen nähden, mitä piispainkokouksen asettama työryhmä 20.12.2016 valmistuneessa selvityksessään totesi: ”Tilan antaminen erilaisille virkakäsityksille on monien kirkkomme pappien mielestä mahdollista. Valmiutta tilan antamiseen on sekä naisilla että miehillä. Vapaaehtoista tilan antamista ei koeta väistämiseksi eikä syrjinnäksi, vaan toisen kunnioittamiseksi huolimatta siitä, että näkemykset eroavat. Mahdollisuus tilan antamiseen syntyy, jos löydetään yhteinen ymmärrys Kristuksen kirkon ykseyden vaalimisesta.”

Miten tästä eteenpäin

Kun viimeaikaisten uutistenkin valossa näyttää siltä, että perinteinen virkakäsitys ei vastatoimista huolimatta ole häviämässä kirkostamme, niin olisiko nyt piispojen ja meidän aika tunnustaa realiteetit tässä vakaumuksellisessa kirkon opin sisälle mahtuvassa asiassa ja kirkon ykseyden nimissä alkaa rakentaa oikeasti niitä rinnakkaiselon edellytyksiä, joihin perustevaliokunta mietinnössään 4/2003 viittasi.

Meidän kaikkien tulisi muistaa, että kirkko ja maailma eivät ole, eivätkä tule täydelliseksi. Inhimilliseen elämään sisältyy toistuvia perusoikeuksien välisiä ristiriitoja, joista johtuen kukaan ei voi vaatia ja odottaa, että juuri hänen tai edustamansa ryhmän kohdalla toteutuisivat kaikki perusoikeudet ja oikeutetut vaatimuksetkaan täydellisinä. Koska elämä on epätäydellistä, on siinä usein pakko luopua toisten hyväksi jostain itse tärkeänä pitämästään.

Olisiko nyt sen aika, että kirkkomme paimenet antaisivat saman katon alla oikeasti tilaa kaikille lampaille.

Pekka Lahdenperä

varatuomari, Oulu