Kirjoittanut
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta.
Tämä talvi on ollut ihmeellinen. Valkeat, kimmeltävät hanget suorastaan kutsuvat nauttimaan luonnosta ja talviurheilusta. Viime viikolla uskaltauduin pitkästä aikaa murtomaaladullekin hyytävästä pakkasilmasta huolimatta. Aurinko paistoi, optimistinen talitiainen sirkutti jo kevättä tulevaksi ja suksi luisti. Hiihtäminen teki sillä hetkellä minut hämmentävän onnelliseksi.
Jäin lenkin jälkeen ihmettelemään hiihtolenkkieuforiaani, sillä olen löytänyt maastohiihdon ilon vähitellen nyt vasta aikuisena. Pikkutyttönä en koskaan ymmärtänyt pakkasessa hikoilua lipsuvin suksin ja teinivuosina boikotoin massojen mukana murtomaahiihtoa toivottoman epätrendikkäänä ja raskaana. Lisäksi perheessäni esiintyy vakavaa hiihtofanatismia, joka oli omiaan aiheuttamaan jälkikasvussa vastareaktion. Hyi, millainen laji!
Muistan nuoruudestani yksittäisiä tapauksia, joissa isäni tarjosi minulle hiihtolenkkiä ratkaisuksi milloin mihinkin ongelmaan. Hiihtohan on tunnetusti mitä parhain lääke esimerkiksi sydänsuruun. Minun oli aina kovin vaikea nähdä isäni ehdotuksissa järjen hiventäkään, joten yleensä teilasin ne tylysti asiaa sen enempää ajattelematta. Aloin kuitenkin kuin vahingossa muutama vuosi sitten hiihtää ja yhtäkkiä pidin siitä kovasti.
Hiihtäessä ehtii miettiä asioita. Saa olla hetken yksin Taivaan Isän lumoavan luomistyön äärellä ja hiljentyä tai hikoilla omantunnon mukaan. Parhaimmillaan, kun pakkanen on sopiva ja keväthanget kiiltävät, luisteluhiihto tuntuu kirkkaan valkeuden päällä liitämiseltä. Pääsee pakoon arjen kiireettä ja tuntee olonsa luovaksi ja voimakkaaksi. Tämä blogikirjoituskin syntyi kuin huomaamatta urheilun ohessa.
Viime viikon onnellinen hiihtoretki hämmentää edelleen. Oliko isäni sittenkin oikeassa? Voisiko hiihto tosiaan joskus olla oivaa arjen terapiaa? En edelleenkään usko sen poistavan huolia, mutta voisiko se joskus silti olla oiva täsmälääke yleiseen ahdistukseen? Tämän myöntäminen kirvelee, sillä minulla on vähän väliä isän kanssa sukset ristissä. Tällä hetkelläkin viimeisen riidan kaiut leijuvat vielä ilmassa.
Hiihto opettaa nöyryyttä. Luonto on pahimmillaan kova, pakkanen ankara ja tuuli kuin jäätä. Ihminen on näiden voimien edessä pieni ja heikko. Minulle hiihto ilmeisesti opetti viime viikolla nöyryyttä paitsi luonnon edessä myös ihmissuhteissa, toisen ihmisen kohtaamisessa ja ymmärtämisessä. Me olemme isän kanssa kovin samanlaisia. Siksi kai hiihto sopii minullekin nykyään niin hyvin, vaikka sukset välillä päätyvätkin ristiin.
On sukuvika jos suksi ei luista.
