Kirjoittanut
Sukupuolineutraalin avioliittolain uskotaan yleisesti parantavan sateenkaarilasten elämää. Tämän oletuksen mukaan samaa sukupuolta olevien parien avioliitto antaa sateenkaarilapselle rohkaisevan viestin siitä, että hänen perhemuotonsa on osa yleisesti hyväksyttyä perhekulttuuria. Äitinsä ja tämän ystävättären kodissa kasvanut kansanedustaja Sanna Marin kertoo, että hän koki lapsena vaikeaksi sen, että omasta perheestä ei voinut puhua avoimesti − hänen perheensä oli sosiaalisesti näkymätön. ”Vaikeneminen oli raskainta. Näkymättömyys aiheutti osattomuuden tunnetta. Meitä ei tunnustettu oikeaksi perheeksi tai tasavertaisiksi muiden kanssa. Mutta ei minua juurikaan kiusattu.” (Marin; sit. Laukkanen 2014.)
Tämä on tärkeä näkökohta ja sateenkaarilapsille on tietysti viestittävä avoimuutta ja vapautta puhua perheestään ja kaikista itseään koskettavista asioista. Jokaisella lapsella on oikeus tuntea, että hänen perheensä on hyväksytty. Monet sateenkaarilapset ovat itse kuitenkin sitä mieltä, että avioliittolain muutos ei ole oikea tapa tällaisen hyväksynnän viestimiseen, koska se helposti johtaisi toisenlaiseen vaientamiseen: lapselta vietäisiin oikeus puhua puuttuvasta isästään tai äidistään.
Tämä asia tulee selvemmäksi, jos tarkastelemme asiaa yksinhuoltajaperheiden lasten kannalta. Myös heidän on voitava kokea, että heidän perheensä on hyväksytty ja heidän on voitava avoimesti puhua perheestään. Sikäli kuin avioliittostatukseen liittyy arvostusta, yksinhuoltajaperheet ovat määritelmän mukaan tämän arvostuksen ulkopuolella. On tuskin perusteltua kumota koko avioliittoinstituutiota, jotta yksinhuoltajaperheiden lapset voisivat kokea, että heitä arvostetaan yhtäläisesti avioperheiden kanssa? Sen sijaan asia pitäisi korjata opetuksella, että ihmisarvo on riippumaton yhteiskunnallisesta statuksesta.
Isän ja äidin kaipuu
Lesbokodissa kasvaneiden Rivka Edelmanin ja Robert Oscar Lopezin (2015) mielestä sukupuolineutraali avioliittolaki heikentää sateenkaarilasten asemaa, koska se määrittelee normaaliksi sen epänormaalin tilanteen, että lapsia suunnitelmallisesti tuotetaan elämään irrallaan joko biologisesta isästään tai äidistään. Tämä vie lapselta oikeuden surra menetystään ja ilmaista puuttuvan isän tai äidin kaipuutaan.
Edelman ja Lopez eivät väitä, että homoseksuaalit olisivat huonoja vanhempia, vaan että ero biologisesta isästä tai äidistä vahingoittaa lasta. Ongelmaa pahentaa, jos lapsi ei saa puhua isän- tai äidinkaipuustaan.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että isästään tai äidistään erotettu lapsi aina kärsii. Kyse on siitä, että lapsi on persoona. Ranskalainen feministi Sylviane Agacinski (2013) toteaakin tähän liittyen: lapsi haluaa ja hänellä on oikeus tietää, ketkä ovat ne persoonat, joista hän polveutuu ja mikä on hänen inhimillinen historiansa.
Lapsen oikeuksien riisto
Lapset ikävöivät biologisia vanhempiaan riippumatta siitä, miten hyvät korvaavat vanhemmat he ovat saaneet. Lopezin mielestä lapsen tuskaa pahentaa, jos häntä ei ole erotettu isästään tai äidistään pakottavien olosuhteiden vuoksi vaan koska kaksi aikuista vaatii tällaista järjestelyä.
”Se, mitä lapset tästä oppivat, murentaa heidän minuuttaan: oikeus on vahvemman puolella, pienet ihmiset ovat itsensä ympärillä pyörivien aikuisten oikkujen armoilla”. Mahtavat ihmiset voivat pakottaa heikommat olennot ”rakastamaan” itseään, koska heillä on rahaa ja vaikutusvaltaa.
Lasten epänormaalin tilanteen normalisoiminen
Sikäli kuin lapsi kokee isättömyytensä tai äidittömyytensä epänormaaliksi, hän etsii lievitystä ahdistukseensa puhumalla ongelmastaan kodissa tai kodin ulkopuolisten ihmisten kanssa. Mutta jos lainsäädäntö on normalisoinut tilanteen, jonka lapsi itse kokee epänormaaliksi, silloin lapsen ahdistukselta on viety asiallinen perusta: ongelma ei olekaan isättömyydessä tai äidittömyydessä, vaan lapsessa itsessään. Hänellä on jo ”kaksi rakastavaa vanhempaa”, joten hänellä ei ole asiallista perustetta enää kaivata toista biologista vanhempaa − biologisella vanhemmuudellahan ei ole merkitystä.
Lesbokodissa kasvanut 17-vuotias tyttö kirjoitti lehden kysymyspalstalle: ”Olen lesboparin 17-vuotias tytär. − − En tunne isääni, hänen sukuaan, taustaansa tai mitään. Voin muistaa vain yhden kerran, jolloin kysymys isästäni nousi esille keskustelussa. Olin silloin 8-vuotias ja väitin, etten halua oppia tuntemaan häntä. Pelkäsin vanhempieni kokevan, että olen kiittämätön kaikesta siitä vaivannäöstä, jota he ovat nähneet takiani − − Niinpä isästäni ei ole koskaan keskusteltu. − − Tämä synnyttää minussa vainoharhaisia ajatuksia sen suhteen, miksi tämä on niin suuri salaisuus. − − Ehkä perheeni ajattelee kuten minä, että tämä hiljaisuus on vallinnut jo niin kauan, että on helpompaa välttää puhumasta aiheesta.” (Marquardt ym. 2010: 25.)
Sukupuolineutraalin avioliittolain aikaansaama uusi tabu edellyttää, etteivät lapset loukkaa uuden moraalin mukaan eläviä vanhempiaan. Aikuisten valintoja puolustellaan vetoamalla populaareihin kulttuuriuskomuksiin kuten “Lapset sopeutuvat”. Tähän liittyy lausumaton oletus: ”Sinun vanhempasi ovat hauraita, joten sinun velvollisuutenasi on vaieta heidän aviollisista ja seksuaalisista valinnoistaan.”
On kuitenkin kohtuutonta odottaa lasten vastuullisesti hoitavan vanhempiensa tunteita, sen sijaan että heille annettaisiin vapaus ilmaista omia tunteitaan.
Ulkopuolisen luovuttajan avulla keinohedelmöityksen avulla syntynyt ja lesbokodissa kasvanut Millie Fontana kritisoi sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet etukäteen suunnitelleet sitä, mitä he vastaisivat hänen kysymyksiinsä puuttuvasta isästä. Sukupuolineutraali ajattelu lähettää tässä suhteessa potentiaalisille vanhemmille virheellisen viestin: se ei auta heitä tiedostamaan lapsen perustarvetta tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan. Lapsen odotetaan sopeutuvan tilanteeseen ilman kysymyksiä ja ilman kaipausta, vaikka kyseessä on yksi lapsen identiteettiä ja koko olemassaoloa kaikkein keskeisimmin koskettavista asioista.
Fontana joutui kahden äitinsä kanssa konflikteihin, alkaessaan esittää heille kysymyksiä hedelmöityksestään ja isästään. ”Identiteettikysymykset vaivaavat minua edelleen päivittäin,” hän kertoo 22-vuotiaana. ”Vaikka ilmaisin kokevani paljon tuskaa, he eivät silti halunneet paljastaa minulle, kuka isäni oli”. Asia vaivaa edelleen Fontanaa, vaikka hän sai tietää isänsä henkilöllisyyden 11-vuoden iässä. Suomen lain mukaan keinohedelmöityksellä tuotetuilla lapsilla on oikeus saada tieto isästään vasta 18-vuoden iässä.
Puolisonsa keinohedelmöityksellä hankkiman pojan adoptoinut Jeanette Östman tiedostaa ulkopuolisen lahjoittajan avulla tuotetun lapsen identiteettiongelman. Hän pitää riittämättömänä sitä, että keinohedelmöityksellä tuotettu lapsi saa tietää lahjoittajan identiteetin vasta 18 vuoden iässä. ”Itse olen sitä mieltä, että lapsen pitäisi saada tiedot jo täytettyään 16, koska nuoruus voi olla aikaa, jolloin mietitään identiteettiä ja alkuperää.” (Östman 2014: 159.) Millie Fontanan esimerkki kuitenkin kertoo, että lapsen tarve tuntea biologisten vanhempiensa identiteetti herää jo paljon varhemmin ja tietämättömyys isän henkilöstä voi johtaa vaikeisiin psyykkisiin ongelmiin.
Fontana korostaa, ettei pelkkä rakkaus riitä lapselle. ”Lapset tarvitsevat vastauksia ja selvyyttä.” Lasten täytyy saada tietää, mihin kokonaisuuteen he kuuluvat.
Asiantuntija-avun vaikeutuminen
Kun lapsen kannalta epänormaali tilanne normalisoidaan, lapselle tehdään vaikeammaksi saada asiantuntija-apua isättömyytensä tai äidittömyytensä aiheuttaman ahdistuksen käsittelyyn. Fontana kertoo: ”Äitini esitti minulle kerran kysymyksen: ’Millie, mitä jos minä ja kumppanini voisimme mennä naimisiin? Mitä jos meillä olisi se vakaa perheympäristö, joka kaikilla muillakin on?’ Minä vastasin kysymykseen hyvin yksinkertaisesti toisella kysymyksellä: ’Miten psykologit olisivat hoitaneet minua ja ongelmieni taustalla vaikuttavaa isättömyyden ongelmaa, jos isättömyyden tiedostaminen tulkittaisiin jonkinlaiseksi syrjinnän muodoksi? Miten yksikään lääkäri olisi oikeuteen joutumisen pelossa hoitanut minua sellaisessa tilanteessa?’ Äitini ei vastannut mitään.”
Sikäli kuin sukupuolineutraalista ajattelusta on seurauksena se, ettei lapsi saa enää ääneen ilmaista ja prosessoida omaa isän- tai äidinkaipuutaan, hänen mahdollisuutensa psyykkisesti käsitellä ahdistustaan heikkenevät. Näin tämän torjutun isän- tai äidinkaipuun haittavaikutukset tulevat syvemmiksi ja pitkäaikaisemmiksi. Jos lapsi kääntyy sosiaaliviranomaisen puoleen ongelmansa kanssa, hän saa pelätä sosiaaliviranomaisen ohjaavan häntä sopeutumaan tilanteeseen: uuden ajattelun mukaan ongelma ei ole perheessä vaan lapsessa.
Aiheesta lisää:
https://kotisivukone.fi/app/www/tapiopuolimatka.kotisivukone.com/8
Puolusta ihmisoikeuksia antamalla tukesi eurooppalaiselle kansalaisaloitteelle Äiti, Isä ja Lapset:
http://aitoavioliitto.fi/uutiset/kotimaa/kaikkien-aloite/
Kirjallisuus:
Agacinski, Sylviane (2013) “Deux méres = un pére?”, Le Monde 03.02. 2013.
Laukkanen, Emmi (2015) “Luulin, että poliitikot ovat erilaisia kuin minä”. Me Naiset 21/2015, 21.5. 2015, ss.. 22−24.
Lopez, Robert Oscar & Rivka Edelman (toim.) (2015) Jephthah’s Daughters: Innocent Casualities in the War for Family “Equality”. Los Angelels, CA
Marquardt, Elizabeth & Glenn, Norval D. & Clark, Karen (2010) “My daddy’s name is DONOR: A New Study of Young Adults Conceived through Sperm Donation,” Report from the Institute for American Values. New York: Institute of American Values.
Östman, Jeannette (2014) “Tasa-arvo”, teoksessa Johanna Korhonen & Jeanette Östman (toim.) Kaikella rakkaudella. Sanoja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Helsinki: Into-kustannus.
