Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaOlen parhaillaan ilosanomamatkalla Keniassa. Näitä rivejä kirjoittaessani kuulen suomalaislasten iloisia huutoja pihamaalta. Mietin mielessäni, mitä lapsi menettää tullessaan vanhempiensa kanssa tällaiseen puskaan, missä lähin hampurilaispaikka ja jäätelöbaari löytyvät viiden tunnin tärisyttävän automatkan päästä.
Tiedustelen asiaa 9-vuotiaalta Johannekselta, joka ehti käydä ensimmäisen luokan Suomessa ennen Keniaan tuloaan. Kysyn, kumpi maa on kivempi, Suomi vai Kenia? ”Suomi, koska siellä on metsiä ja järviä ja paljon ulkoilmaelämää”, vastaa poika. Entä Kenia – mitä sellaista kivaa täällä on, mitä ei ole Suomessa. ”Että saa kiipeillä puissa ja nähdä villieläimiä.” Johannes harrasti Suomessa rummunsoittoa, mutta täällä hän harrastaa puihin kiipeilyä ja kaikenlaisia rakennushommia. Puoli tuntia päivässä hän saa pelata tabletilla Angry Birdsiä tai jotain vastaavaa peliä. Jos Johannes tahtoo nähdä elokuvan, hän voi yhdistää oman puolituntisensa kahden sisaruksensa puolituntiseen. Siitä tulee yhteensä 1½ tuntia – tarpeeksi pitkä aika filmiä varten. Televisiota perheellä ei ole.
Montako kirjaa olet lukenut, jatkan kyselemistä. Vastaus tulee kuin kaapin hyllyltä: 21. Millä kielellä? ”Ruotsiksi (joka on Johanneksen äidinkieli) ja suomeksi.” Suomalaisen koulun opettaja on saanut lapset lukemaan uskomattoman määrän kirjoja antamalla niistä kaikenlaisia papukaijamerkkejä.
Lapseni oppivat näkemään, että avun tarpeessa olevia ihmisiä on autettava, vaikka se sitten maksaisi meille rikkaammille jotain.
Sitten teen muutaman kysymyksen Johanneksen äidille. Mitä lapsesi voittivat tullessaan tänne Pohjois-Keniaan? Äiti vastaa: ”Lapseni saavat pitemmän lapsuuden. Täällä eivät Iltasanomien lööpit tai lapsille sopimattomat kuvat yms. lyö silmille jokaisen kaupan seinältä. Lapset varjeltuvat monelta internetin houkutukselta. He saavat käydä (pientä suomalaista) koulua, joka pitää kristinuskoa ja kristillisiä arvoja kunniassa.”
Johanneksen äiti jatkaa: ”Lapseni saavat myös paremman kielitaidon, kuin he Suomessa olisivat saaneet. Johanneskin on oppinut englannin ihan vain korvakuulolta. Lasteni maailma laajenee, kun heillä on kenialaisia kavereita. Ja sitten he oppivat näkemään, että avun tarpeessa olevia ihmisiä on autettava, vaikka se maksaisi meille rikkaammille jotain. Ja vielä yksi asia: perheemme ei ole koskaan viettänyt niin paljon aikaa yhdessä kuin täällä. Meidän ei tarvitse nyt juosta ajan kanssa kilpaa, kuten Suomessa usein teimme.”
Näin paljon on siis saatu, mutta mitä on menetetty? Äiti kertoo: ”En halua antaa liian ruusuista kuvaa elämästämme. Kaipaamme ystäviämme ja sukulaisiamme. Joskus Johanneskin ikävöi kavereitaan ja rumpujaan. Meiltä puuttuvat monet elämän mukavuudet, jotka Suomessa olivat itsestään selviä. Mutta kyllä se saldo silti jää voiton puolelle. Ja onhan evankeliumi Jeesuksesta toki sellainen asia, jonka tähden kannattaa jostain luopuakin.”
