Eduskunnan puhemies Paula Risikko osallistui Seinäjoen uuden vapaakirkon ja konferenssikeskus Valkean käyttöönottotilaisuuteen ja käytti siellä myös puheenvuoron, joka levisi mediaan. (Uusi toimintakeskuksemme ei ole pelkästään kirkko, vaan siellä kirkon ohella toimii yhteiskristillinen päiväkoti Suvikello, Diakonia- ja sosiaalista työtä tekevä ViaDia ym. Siksi halusimme identifioida keskuksen muulla tavalla kuin kirkkona. Konferenssikeskus viestittää sitä, että tilat ovat käytettävissä yrityskoulutuksiin, järjestöjen kokouksiin, ykstyisjuhliin jne.)
Puhemies kysyi:”Oliko ennen helpompaa olla uskovainen? Nykyisin omaa uskoa ei ole yhtä helppoa tuoda esille esimerkiksi työelämässä. Kristittyjä ollaan työntämässä kaappiin samalla kun kaikki muut ovat tulossa kaapista ulos.” Hän vetosi positiivisen uskonnonvapauden puolesta. ” Jokaisella suomalaiselle pitää olla oikeus harjoittaa uskoaan, rukoilla ja kertoa uskostaan.. Myös meidän poliitikkojen pitää tehdä tämä selväksi. Meidän on puhuttava entistä voimakkaammin positiivisesta uskonnonvapaudesta. Tilanteeseen on puututtava nyt, kun tuntuu, ettei uskosta saa enää puhua.”
Konferenssikeskus Valkean 500-päinen yleisö sanoi hengessään ”Amen”. Me jotka olemme puhemiehen ystäviä, olimme ylpeitä: uskaltaapa Härmän likka sanoa ääneen sen, mitä uskovien piirissä on koettu. Tunnetusti Pohjanmaalla viisaus elää vanhoissa naisissa, mutta näkyy se kehittyvän ja kasvavan jo keski-ikäisilläkin naisilla.
Onko tilanne Suomessa niin huono, mitä voisi puhemiehen ajatusten pohjalta olettaa? Minusta näyttää siltä, että yhteiskunnassa yleensä niin julkisen kuin yritystoiminnan puolella sellainen väljähtynyt jumalattomuusoppi on otettu yleiseksi normiksi. Uskominen työnnetään yksityisyyden marginaaliin. Toki saman kohtalon kokee myös tunnustuksellinen ateismi: ei ole sopivaa puhua Jumalasta eikä jumalattomuudesta. Uskovilta odotetaan, että me pysymme sievästi hiljaa emmekä saa pahoittaa ihmisten mieltä puhumalla Jumalasta. Toisaalta meidän ei ole lupa pahoittaa mieltämme, jos meille pyhistä ja tärkeistä asioista heitetään herjaa. Siitä (objektiivisesti todesta) maailmankuvasta, että Jumala on taivaan ja maan luoja, Jeesus on syntien sovittaja ja Pyhä Henki meidän keskellämme vaikuttava Jumalan voima, ei ole hyväksyttävää ottaa perusteita elämän käytännön ratkaisuille ja päätöksille. Ainoat yhteiskunnan hyväksymät perusteet ovat materiaaliset. Yhteiskunnan muutos tapahtuu sekularismin ehdoilla.
Jos haluamme positiivista uskonnonvapautta kristityille, meidän on tärkeätä hyväksyä positiivinen uskonnonvapaus myös muille, sekä muiden uskontojen harjoittajille että uskonnottomille. Sen tiedämme, että meillä ei tämän suhteen ole loppupeleissä pelättävää: Jeesus on totuus ja tosi totuus lopulta on kestävämpi kuin ”vaihtoehtoinen totuus”.
Avun toimituspäällikkö ehätti heti tiistaina lyttäämään Risikon sunnuntaina pitämän puheen. Mikko Vienosen mielestä ”lausunnollaan puhemies Risikko hyppää niiden huolestuneiden konservatiivien kelkkaan, jotka haluavat tulkita vähemmistöjen tasa-arvon toteutumisen uhaksi enemmistölle.
Niiden kelkkaan, joiden mielestä uskonnon käsittäminen yksityisasiaksi kaventaa heidän uskonnonvapauttaan eli oikeuttaan laulaa suvivirttä koulun päättäjäisissä.
Niiden kelkkaan, joiden mielestä kaksi kasvisannosta viikossa on varusmiesten ideologista sortamista.”
Rohkenen epäillä Vienosen ymmärryskykyä. Minusta Risikko hyppää niiden radikaalien kelkkaan, joiden mielestä jokainen ihminen on Jumalan rakastama ja Jeesuksen verellä lunastama ja siinä täydellisen tasa-arvoinen. Niiden kelkkaan, jotka haluavat antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää henkilökohtainen suhde Jumalan kanssa, mahdollisuuden saada voimansa Jumalan voimasta.. Niiden, jotka Kristuksen rakkauden motivoimina haluavat lievittää maailman hätää ja kärsimystä kouluttamalla kehitysmaiden lapsia ja rakentamalla terveydenhuoltoa vastapainoksi sille, että ”maalliset” länsimaiset riistää ja raastaa köyhien rahat. Niiden kelkkaan, jotka Jeesuksen innoittamina haluavat auttaa syrjäytyneitä, murheellisia, ahdistuneita. Niiden, jotka uskonsa vuoksi avaavat kirkkonsa ja lompakkonsa turvapaikanhakijoiden suojelemiseksi. Niiden, jotka tekevät hyvää haluamatta ottaa tekemisistään kunniaa itselleen, vaan antamalla kunnian Jumalalle.