Suurempaa rakkautta kuin aavistammekaan

Tuo kaiken pysäyttänyt lause nousi mieleeni aivan yllättäen muutama päivä sitten. Ensiksi se tuntui täysin absurdilta, järjenvastaiselta ja piittaamattoman kylmältä. Maailma on juuri nyt täynnä ahdistavaa pelkoa ja hätää, vakavia taloudellisia vaikeuksia ja suurta epävarmuutta tulevasta. Kuinka tämän kaaoksen keskellä kukaan voisi ajatella, että tämän kaiken takana on suurenmoinen rakkaus?

Olen usein vierastanut ajatusta siitä, että Jumala antaisi tuomioidensa tulen kohdata syntiin langennutta ihmiskuntaa. Jostain syystä se on toistuvasti tuntunut minusta vaikealta hyväksyä. Siksi olinkin lähellä sivuuttaa koko ajatuksen ”suuresta rakkaudesta kaiken takana” täysin älyttömänä hölynpölynä. En kuitenkaan antanut periksi. Annoin mieleni askarrella tuon lauseen parissa uudestaan ja uudestaan. Vähän kerrassaan himmeä valon kajastus alkoi loistaa pimeän mieleni sopukoissa. Ehkä siinä on sittenkin jotain järkeä. Asiaa pidempään tarkasteltuani, mieleeni tuli Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta.

”Vielä hän sanoi: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Ja nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä minulle on tuleva.’ Niin hän jakoi heille omaisuutensa. Eikä kulunut montakaan päivää, niin nuorempi poika kokosi kaiken omansa ja matkusti pois kaukaiseen maahan; ja siellä hän hävitti tavaransa eläen irstaasti. Mutta kun hän oli kaikki tuhlannut, tuli kova nälkä koko siihen maahan, ja hän alkoi kärsiä puutetta. Ja hän meni ja yhtyi erääseen sen maan kansalaiseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen kaitsemaan sikoja. Ja hän halusi täyttää vatsansa niillä palkohedelmillä, joita siat söivät, mutta niitäkään ei kukaan hänelle antanut. Niin hän meni itseensä ja sanoi: ’Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään! Minä nousen ja menen isäni tykö ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan; tee minut yhdeksi palkkalaisistasi.’ Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi.” (Luuk. 15:11-20)

Tuhlaajapoika toimi aikanaan hyvin samalla lailla kuin suuri osa modernia yhteiskuntaa toimii tänä päivänä. Kaiken fokukseen oli noussut omaisuus, menestys, nautinto ja aivan liian usein itsekeskeinen elämäntyyli. Tuhlaajapojan valitsema lavea tie ei kuitenkaan tuonut onnea vaan tuotti suurta tuskaa hänelle itselleen ja myös hänen läheisilleen. Eivätkä hänen omat saavutuksensa riittäneet hänen henkensä pantiksi. Tuhlaajapoika joutui kärsimyksensä keskellä miettimään sitä, mikä hänen elämänsä perusta todella on? Mikä kestää? Mikä sortuu? Varmastikaan hänen kokemansa vaikeudet – nälkä, köyhyys ja kuolemanpelko – eivät olleet hänelle mieluisia. Kuitenkin nimenomaan ne elämän haasteet ja uusi ymmärrys omasta rajallisuudesta johtivat hänet takaisin rakastavan Isän kotiin.

Entäpä jos sittenkin kaiken takana on suurempi rakkaus kuin osaamme aavistaakaan? Jos rakastavan Isän herkkä sydän särkyykin hänen seuratessaan maailman menoa? Jos Hän haluaakin armossaan ja rakkaudessaan kutsua luokseen eksynyttä lastaan? Antaa vielä uuden mahdollisuuden langenneelle kääntää kurssinsa. Paavali muistuttaa meitä Roomalaiskirjeessä siitä, että meidän ajallinen kärsimyksemme ei ole rinnastettavissa siihen vapauteen, johon Jumalan omat on kutsuttu:

”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.” (Room.8:18-21)

Vaikka ajallinen kärsimys voi tuntua joskus täysin turhalta, voi sillekin löytyä rakkaudellinen selitys. Rakkaudellisen selityksen löytäminen edellyttää kuitenkin näkökulman muutosta. Kun tarkastelen ihmisen elämää ikuisuuden silmälaseilla, asettuu lyhyt ajallinen elämämme eri mittakaavaan. Jos ajallinen kärsimys voi palauttaa tuhlaajalapsen rakastavan Isän syliin hänen ikuisuutensa turvaten, eikö ajallinen kärsimys voi silloin olla suuren rakkauden motivoimaa? Suurempaa rakkautta kuin aavistammekaan!

On luonnollista, että uusi tilanne voi pelottaa. Maailmamme tila on vakava. Monia tulee jäämään työttömiksi. Moni sairastuu. Osa kuolee. Inhimillinen tuska ja kärsimys eivät hetkessä katoa. Jos pahimmat skenaariot toteutuvat, joudumme kantamaan näiden päivien arpia vielä kauan. Kaiken keskellä on kuitenkin tärkeää muistaa, että rakastava Isä tarjoaa armoansa ja turvaansa ilman meidän omia ansioita. Etsi Isäsi kasvoja. Hän ei sinua jätä eikä hylkää koskaan. Hän on vierelläsi ilon ja surun hetkinä.

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5.Moos.33:27)