Kirjoittanut
Kirjoittaja on Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra ja teologian tohtori.Ero liittyy kysymykseen auktoriteetista. Kirkossamme on tahoja, jotka eivät sulata ajattelua, jonka mukaan kirkolla olisi jokin tietty oppi tai sanoma, josta olisi pidettävä kiinni. Tämä näkyy suhteessa uskontunnustukseen. Yhä useammin selitellään, että uskontunnustus ei sisällä tosiasiaväitteitä, joihin kirkon opetuksen olisi sitouduttava. Kyse olisi yhteisestä ”ääneen lausumisesta”. Silloin muka liitytään ”yhteiseen traditioon”, vaikka sydän tai aivot eivät pitäisi totena, mitä suu hokee. Mieleen tulevat Jesajan sanat: ”Tämä kansa lähestyy minua suullaan, mutta pitää sydämensä minusta kaukana.”
Auktoriteetin vierastaminen näkyy myös kysymyksessä Raamatun tulkinnan lähtökohdista. Tulkintaoppi eli hermeneutiikka kertoo, että tekstiä luetaan aina jostain ”horisontista” käsin. Tähän asti tuo horisontti on kirkossamme ollut yhteinen: dogma ja uskontunnustukset.
Viimeistään nyt tuo yhteinen horisontti on hylätty. Uudessa synodaalikirjassa papistolle opetetaan, että Raamatun tulkintojen pitää kirkossakin saada olla subjektiivisia, koska jokaisella on omat lähtökohtansa.
Kotimaan Suola-liitteessä (2/2010) esitellään peräti 22 erilaista Raamatun tulkintatapaa. Niinpä lehti voi todeta, että ”Raamatusta on moneksi, se venyy ja paukkuu”. Kun kukaan kirkossa ei etsi, mikä olisi sellainen lukutapa, että tuossa venytyksessä ja paukkeessa kuultaisiin auktoriteetin omaava Jumalan ääni, on jälleen näppärästi päästy eroon koko auktoriteetista. Nykyisin Tuomas-yhteisössäkin (joka sentään on Miikka Ruokasen perustama) jokaisella on kuulemma ”oikeus tulkita Raamattua omista lähtökohdistaan” (HS 19.10.).
Tämä kaikki on hyvin, hyvin outoa. Tunnustuskirjoissa sanotaan nimittäin ihan toista: Uskontunnustus ei ole huulihurskautta. ”Kenenkään ei ole lupa tulkita Jumalan sanaa oman mielensä mukaan.”
Ekumeniikan dosenttina minua ihmetyttää eräs asia: miten näin levällään olevan kirkon kanssa voi käydä ekumeenisia neuvotteluja?
