Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Vietän parhaillaan kuukautta Suomen Rooman-instituutissa, joka sijaitsee 1500-luvun huvilassa Gianicolo-kukkulan päällä. Villa Lantesta, kuten taloa kutsutaan, avautuu Rooman paras näköala yli koko kaupungin. Näkymä on niin hieno, että eräs ystäväni, ilmeisesti huolissaan Rooman kirkon loisteliaisuuden houkutuksista, jo muistutti minua ristin todellisuudesta ja varotti kunnian teologiasta.
Kunniaan ja loistoon viehättymisestä ei minusta liene vaaraa, jos muistaa, mitä tuolla alhaalla tapahtui. Ikkunastani näen kaikki tärkeimmät Rooman imperiumin paikat: siellä seisovat eriasteisissa raunioitumisen vaiheissa Forum Romanum, Colosseum, Pantheon ja Circus Maximus. Moni niistä ei muistuta meitä kristittyjä niinkään Rooman valtakunnan loiston päivistä vaan kristittyjen marttyyrien uhrista. Keisari Neron kerrotaan syyttäneen kristittyjä Rooman palosta vuonna 64. Näissä ensimmäisissä vainoissa kuolivat perimätiedon mukaan niin pyhät apostolit Pietari kuin Paavalikin – tässä nimenomaisessa kaupungissa, jonne heidät on haudattu.
Hieman yksinkertaistaen paikallisia vainoja tuli ja meni hallitsijoiden mielihaluista riippuen, kunnes 250-luvulla keisarit Decius ja Valerianus säätivät lain, jolla kaikki valtakunnan kristityt pakotettiin uhraamaan Rooman jumalille vankeuden tai kuoleman uhalla. Keisari Gallienuksen aikaan kristittyjä jälleen suvaittiin ja seurasi 40-vuotinen rauhallisen yhteiselon aika. Diocletianus aloitti kuitenkin vielä vuonna 303 suurimman kristittyjen vainon Rooman valtakunnan historiassa: tuhansia lahdattiin. Vainoille tuli virallinen loppu vuonna 311 keisari Galeniuksen laillistaessa kristinuskon. Vuonna 313 keisari Konstantinus Suuri poisti viimeisetkin lailliset esteet kristinuskon harjoittamiselta, ja 27.2.380 keisari Theodosius I teki kristinuskosta ainoan Rooman valtakunnan virallisen uskonnon. Vainotusta uskonnosta tuli valtionkirkko.
Vasta nyt valtionkirkkojärjestelmä on murtumassa Suomenkin perukoilla. Eletään vielä siirtymävaihetta, jossa moni asia on epäselvää. Tämän huomaa myös viimeaikaisista uutisista Päivi Räsäsen puhetta koskien. Kun kristitty ministeri pitää seminaarin tuttuun tapaan oman herätysliikkeensä kesäjuhlilla, syntyy hirveä mediakohu: ministeri pitää mahdollisena, että kristillinen usko voi joskus olla ristiriidassa lain kanssa ja johtaa kristityn vakaumuksenmukaiseen kansalaistottelemattomuuteen. ”Hui hirveää – nyt ne kaikki tuhannet kansanlähetysläiset lähtevät Ryttylästä marssille ja alkavat kapinoida! Sharia-lakihan tästä vielä seuraa. Ero tuollaiseen epäjärjestykseen kehottavalle ministerille!” Tuhannet eroavat kansankirkosta, jonka piispat rauhoittelevat kesähelteiden kiihdyttämää mediaa, ettei Päivi Räsäsen mielipide ole kirkon mielipide.
Pasmat ovat menneet pahasti sekaisin.
Puheessahan tuotiin ilmeisesti esille tunnettu ristiriita, joka syntyy, kun Suomen laki ei anna suojaa terveydenhuollon ammattilaisille kieltäytyä abortin suorittamisesta uskonnolliseen vakaumukseen vedoten. Joissain paikoissa kieltäytymistä sallitaan, joissain ei. Äärimmillään kristityn työntekijän tulee ottaa lopputili ja vaihtaa työtä, jos elämää suojeleva vakaumus ei saa näkyä käytännön työssä.
Takaisin ikkunani maisemaan. Ilman kansalaistottelemattomuutta tuolla alhaalla ei olisi yhtään ikuisen kaupungin mitä kauniimmista kirkoista. Ilman kansalaistottelemattomuutta Pantheon ei olisi nykyään kirkko vaan nimensä mukaisesti kaikkien jumalten temppeli. Ilman kristittyjen marttyyrien kansalaistottelemattomuutta täällä kristinusko ei olisi saavuttanut Pohjolaakaan seuraavalla vuosituhannella. Ilman Lutherin kansalaistottelemattomuutta reformaatiota ei olisi koskaan tapahtunut. Ilman kansalaistottelemattomuutta Suomessakaan ei siis olisi sitä kansankirkkoa, josta nyt erotaan niin kirkkoon juurtumattomien kuin sen sanomaan nykykirkkoa itseään syvemmin juurtuneidenkin päästä. Ajatusleikkiä voisi jatkaa.
Ja nyt kristitty kirkkoministeri ei saisi kristillisen liikkeensä kesäjuhlilla mainita tästä kaikesta sanallakaan. Suomalaisten enemmistö ei nykyään heitä vakaumuksestaan avoimesti puhuvaa ministeriä kivenmurikoilla vaan sivaltaa sanoilla. Kristillisestä termistöstä lähes joka artikkelin perusteella kauas vieraantunut media sitten mielellään raportoi nämä olkinuket. Ja kristinuskon perustalta livennyt valtionkirkollisuus pyrkii pysymään hengissä tarjoamalla kansalle sitä mitä se haluaa: panem et circenses.
Kaikki tämä on muuttunut minun elinaikanani. Kaksi- kolmekymmentä vuotta sitten vakaumuksellisesta oikeudesta kieltäytyä eettisesti ongelmallisista elämän päättävistä toimenpiteistä olisi voinut vielä keskustella ilman kohua, vieläpä kirkon tuella. Kuten kristinuskoon suhtautumisen historiasta näemme, muutos voi joskus olla hyvinkin nopeaa.
