Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Onko koulun kevätjuhlassa laulettu Suvivirsi rukousta vai pelkkää uskonnollissävytteistä suomalaista kansanperinnettä? Mielestäni vastaus on, ettei puhtaasti kumpaakaan.
Esimerkki Britanniasta. Vaikka anglikaanikirkon perinteinen jumalanpalvelus muistuttaa monella tapaa luterilaisia menoja, Englannissa käyvä kirkkoturisti huomaa pian yhden käytännön eron: Englannin kirkossa virret lauletaan seisten, koska niiden ymmärretään olevan rukousta.
En tiedä, mistä historiallisesta syystä Suomen luterilaisessa perinteessä rukousten ajan istutaan. Monen muun maan liturgisissa kirkoissa rukouksen ja liturgian aikana seistään tai polvistutaan soveltuvissa kohdin, kirkonpenkin ja housuntakamusten kuluttamisen rajoittuessa saarnan, ehtoollisen ja kuoron osuuksien aikaan. Seisomalla kukin kirkkovieras osoittaa yhdessä ja erikseen olevansa aktiivisesti Jumalaansa rukoilevan ja ylistävän kansan osa.
Luterilaisessa perinteessä virret on perinteisesti kuitenkin mielletty lain ja evankeliumin julistukseksi; siksi virsien aikana istutaan saarnan kuuntelemisen tapaan, Kolmiyhteisen kunniaa ylistäviä säkeistöjä lukuun ottamatta. Toki virsiin sisältyy väistämättä myös rukouksen elementti, mutta pääasiallisesti virret mielletään lauletuksi julistukseksi. Virsirunouden sisältämä rukouskin nousee parhaimmillaan Jumalan teoista, joita se samalla julistaa ja joita se soveltaa lääkkeeksi synnin, kärsimyksen ja kuoleman kanssa kamppailevan kristikansan kaikenlaisiin ahdistuksiin.
Näin on myös Suvivirren laita. Se julistaa maailmankaikkeuden Luojan suuria tekoja ja Hänen ilmoitustaan – yleistä ja erityistä. Yleinen ilmoitus luonnossa korostuu kahdessa ensimmäisessä säkeistössä. Toisen säkeistön loppu tiivistää: Se meille muistuttaapi hyvyyttäs’, Jumala, ihmeitäs’ julistaapi se vuosi vuodelta. Ja kolmannessa säkeistössä Jumalan luomistyöstä huokuvasta hyvyydestä päätellään: myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mitä muuta tämä on kuin julistusta?
Säkeistöissä 4-5 puolestaan verrataan kesäaurinkoa ja kevätluonnon kauneutta Kristukseen ja pyydetään päästä osallisiksi hänen lahjoistaan: rakkaudesta, mielen uudistuksesta, armosta ja Hengen virvoituksesta. Viimeisessä säkeistössä pyydetään Jumalalta sekä maallista leipää että Jumalan sanan hengellistä leipää. Näin Suvivirren rukouspyynnötkin ankkuroituvat siihen, mitä Jumala on osoittanut luomistyössään ja Pojassaan. Mutta mitä muuta tämä on kuin Kristuksen armon julistusta ja siitä osalliseksi pääsyä pyytävää rukousta?
Ymmärrän, että Suvivirren laulaminen kevätjuhlassa voidaan nähdä vain kulttuuriperintöön kuuluvaksi tavaksi. Silti virren itseymmärrys (jos sellaisesta voidaan puhua) on selkeä: se on Jumalan sanan julistusta ja siihen nivoutuvaa rukousta.
Koulujen päätettäväksi jää, lauletaanko Suvivirsi perinteisenä runoelmana irrallaan sen itseymmärryksestä vai kielletäänkö sen laulaminen julistavana rukouksena. Uskonnontunnillakin esimerkiksi Isä meidän -rukouksen saa lukea mieltämättä sitä uskonnonharjoittamisena. Onko virsi poikkeus säännöstä?
Silti rintamalinjat taitavat päätöksistä ja määritelmistä huolimatta kulkea ihmisten sydämissä. Uskoville rukous on aina rukousta ja sana on aina sanaa, koska ei uskoa voi kytkeä tuosta vain pois päältä. Ei-uskoville taasen uskonnollinen teksti on pelkkää tekstiä, eikä sen lukeminen, laulaminen tai tutkiminen aiheuta uskonnollisia väristyksiä sen enempää kuin Kalevalan runouden resitoiminen.
Herääkin kysymys, mistä uskonnottomien kova vastareaktio Suvivirren laulamiseen johtuu. Jos Jumalaa ei ole, miksi perinteisen Jumalasta kertovan virren laulaminen on niin vastenmielisen vaarallista?
Loppuun vielä esimerkki Britanniasta. Tänä kuningatar Elisabetin 60-vuotisen vallan juhlaviikkona ”God Save the Queen” raikuu täällä ateistienkin suusta. Suvivirttä paljon useammin lauletun kansallishymnin lyriikoiden jumalattomaksi muuttamisen vaatiminen olisi yksinkertaisesti naurettavaa.
