Sydän sodassa – miten elää rauhantekijänä tässä ajassa?

Tiedän, mitä on olla rauhaton. Reagoin herkästi, voimakkaasti ja nopeasti ristiriitatilanteisiin. Sisäisten sotakokemusteni realismilla on ollut elämässäni magneettinen vetovoima, joka on kiskonut minua monenlaisiin suuntiin. Ennen uskoontuloani etsin sisäiseen tasapainottomuuteeni mielenrauhaa joogasta ja meditaatiosta. Jeesuksen kohdattuani jätin nämä taakseni ja hakeuduin opiskelemaan sodan ja rauhan kysymyksiä Geneveen, missä löysin itseni vaeltelemasta samoilla YK:n käytävillä kuin rauhanteon ammattilaiset.

Kaipasin päästä punomaan maailmasta parempaa paikkaa. Hahmotin maailmanhistoriaa kuitenkin ennen kaikkea sodan ja väkivallan ylivaltana, jota vasten väliaikaiset rauhan ja hyvinvoinnin häivähdykset näyttivät epätodennäköisiltä ja kestämättömiltä. Valikoin graduaiheekseni Somalian sisällissodan, koska se edusti mielestäni toivottomuudessaan mahdollisimman realistista kuvaa maailmasta. Osana opintojani kirjoitin esseitä myös Ruandan kansanmurhan jälkipyykistä ja ääriliikkeistä Afganistanissa. Näiden tragedioiden pimeydestä käsin aloin entistä enemmän ihmetellä, miten niin äärimmäiseen julmuuteen ja välinpitämättömyyteen kykenevä ihminen voi mitenkään pitää yllä sellaista yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia, kuin minkä keskelle olin 80-luvun lopulla itse syntynyt suomalaisena. Pidin sitä anteeksiantoa ruumiillistavan Jeesus-uskon hedelmänä ja Jumalan ihmeenä, mitä se varmasti onkin: Jumalan armo voi kääntää kurssin synnin kierteestä kohti valoa.

Ehkä se, missä määrin olin kuitenkin tottunut omaa sydäntäni myöten pitämään epävakautta rauhaa todellisempana ja läpitunkevampana jollain tapaa veti minua myös Etiopiaan. Tätä itä-afrikkalaista maata repivät sisäiset jännitteet erityisesti ihmisryhmien mutta myös uskontokuntien välillä, ja monet inhimillisen kehityksen indikaattorit puhuvat Etiopiassa karvasta kieltä siitä, miten epätasaisesti vauraus ja hyvinvointi voivatkaan jakautua.

Yritimme ensin yksi- ja sitten kaksilapsisena perheenä muuttaa Etiopiaan lähetystyöhön, mutta kummallakin kerralla jouduimme pian evakuoitumaan eri syistä, ensin koronavirukseen liittyvien riskien ja sitten sisällissodan takia. Kolmatta muuttoyritystä ei ole vielä koittanut. Vereni vetää edelleen kohti yhteiskuntahaasteiden realismia, ja kokisin mielekkääksi jakaa elämääni köyhien kanssa. Kuitenkin tähänastisen perusteella vaikuttaisi siltä, etten ole parhaimmillani kovin epävakaassa ympäristössä. Toki kristityn vaatteissa on kasvuvaraa, ja kohdealueitakin on moneen lähtöön.

Herkkyyttäni ja särkyneisyyttäni vasten en kuitenkaan lähtökohtaisesti kuvaisi itseäni rauhantekijäksi. Jeesuksen sanat ”Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen” (Matt. 5:9) osuvatkin minulla johonkin kipeään. Tajuan oman taipumukseni maailmaa riepottelevien ristiriitojen keskellä vastata herjaukseen herjauksella ja siten yllyttää pahan kierrettä, mutta Jeesus kutsuu minua päinvastaiseen. Tehdessäni matkaa kohti kokonaisvaltaista aikuistumista niin emotionaalisesti kuin hengellisesti olen viime aikoina uudella tavalla aktivoitunut pohtimaan, miten minusta voisi tulla todellinen rauhantekijä. Tähän on vaikuttanut myös viimeaikainen kirjoittelu Helsingin Sanomissa, missä ensin Sixten Korkman (6.9.) ja sitten Ville Similä (10.9.) tekivät oletuksia kristittyjen panoksesta maailman ikävyyksiin tai niiden ratkaisemiseen.

Henri J.M. Nouwen kirjoittaa teoksessaan Rauhantyö: rukous, vastarinta ja yhteys (2006) rauhantyön olevan jokaisen kristityn prioriteetti, joka kumpuaa rukouksesta. Sodat ja muut makrotason ongelmat saavat alkunsa ihmissydämissä, ja myös rauha lähtee rukouksessa liikkeelle samasta osoitteesta, mutta ei omin avuin. Nouwenin mukaan rukouksen kautta tapahtuvan rauhantyön ytimessä on Jeesus, jolle tunnustamme syntimme ja jossa löydämme armon tuoman levon, rakkauden ja yhteyden toisiimme. Meidät on kutsuttu sanomaan ”ei” kuoleman voimille, mutta ennen kaikkea nöyrä, myötätuntoinen ja iloinen ”kyllä” elämälle, joka virtaa Jeesuksesta ja pirskahtelee näkyviin kaikessa vaalimisen arvoisessa.

Rauhantekijänä minut on kyllä kutsuttu katsomaan konflikteja ja syntejä niin omassa sydämessäni kuin ympäröivässä maailmassa mutta kiinnittymään ennen kaikkea iloon Jeesuksessa. Nouwen kirjoittaa: ”Monet rauhantekijät ovat aikamme valtavien uhkien hämmentäminä kadottaneet ilonsa ja muuttuneet tuomion profeetoiksi. Silti kukaan, joka synkästi julistaa maailmanloppua ja toivoo siten saavansa ihmiset mukaan rauhantyöhön, ei ole rauhantekijä. Rauha ja ilo ovat kuin sisar ja veli, ne kuuluvat yhteen” (s. 87). Saan iloita, koska olen Jumalan rakastettu, ja väkivallan lumipalloefekti saa tyssätä sydämessäni kuolleen ja ylösnousseen Jeesuksen haavoihin. Mitä syvemmälle kuljen tätä tietä, sitä enemmän saan voimia siunata.

Inhorealistinen maailmankuva synnyttää epätoivoa ja kyynisyyttä, mutta rakkaus, ilo, rauha ja toivo kuuluvat eri pakettiin – siihen, jonka omistaminen ja jakaminen ovat kristityn lahja ja tehtävä. Kuoleman voimat näyttäytyvät usein kaiken hyvän tukahduttavana savuverhona. Kuitenkin minut on kristittynä kutsuttu vaalimaan elämän merkkejä olivat ne miten huomaamattomia, hauraita tai epävarmoja tahansa. Armon, kuolemasta saadun voiton ja ikuisen elämän lähteillä viipyilevä rukous on rauhan edellytys, ja siitä syntyvä liike todistaa Jumalan todellisuudesta pimeyden keskellä. Haluan kutsua sinutkin tähän virtaan, temperamentistasi ja taustastasi riippumatta.