Opiskeluitteni aikana teimme uskonnonopettajaksi opiskelevien kanssa matkan Latvian Riikaan. Siellä saimme tutustua paikalliseen luterilaiseen kirkkoon ja vierailimme Luther-akatemiassa. Minulle kaikkein merkittävintä matkalla oli osallistuminen messuun Metsäpuiston kirkossa.
Kirkko oli vanha, puinen ja vinolattiainen. Suomalaisten sisäilma-asiantuntijoiden mukaan se varmasti olisi käyttökiellossa homeen takia. Me suomalaiset istuimme parvella. Messu alkoi ja tulkki tulkkasi kokoa ajan lätinkielisen pastorin puhetta. Saarna taisi mennä kokonaan ohitse, kun en siitä muista enää yhtään mitään, mutta ehtoollisenvieton muistan. Siinä oli jotain syvästi koskettavaa.
Latvian luterilaisessa kirkossa noudatettiin edelleenkin vanhaa luterilaista tapaa: kun ehtoollisvieraat polvistuivat vastaanottamaan Kristuksen pyhää ruumista ja pyhää verta, koko seurakunta polvistui. Myös kirkon keskikäytävällä jonottavat ihmiset polvistuivat. Näytti siltä, kuin koko seurakunta olisi kontaten tullut Kristuksen luokse. Sitten jokaiselle ehtoollispöytään polvistuneelle joukolle luettiin erikseen päästösanat. Kenelläkään ei ollut kiire pois Herransa luota.
Kyyneleet kohosivat silmiini ja yritin selittää tulkille liikutustani. En saanut sanoja lähtemään kurkustani. Yritin kertoa, miten juuri nyt minulle valkeni Kristuksen todellinen läsnäolo ehtoollisessa. Seurakunta polvillaan kohtaamassa häntä, joka yksin on arvollinen pelastamaan koko ihmiskunnan. Jokaisessa tavallisessa messussa onkin totta se, mistä Johanneksen ilmestyksessä puhutaan: ”’Älä itke; katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin juurivesa, on voittanut, niin että hän voi avata kirjan ja sen seitsemän sinettiä’. Ja minä näin, että valtaistuimen ja niiden neljän olennon ja vanhinten keskellä seisoi Karitsa, ikäänkuin teurastettu…”
Koko siihenastisen hengellisen elämäni ajan olin koittanut itse avata kirjan. Nyt kirja olikin auki ja kirjan aukaisija, Jumalan Karitsa, itse paikalla. Hän oli tuonut lunastusmaksun, oman ruumiinsa ja verensä, kaikkien nähtäväksi. Eikä hän tahtonut vain näyttää lunastusmaksua, vaan syöttää ja juottaa sen omilleen. Käsitin, että ehtoollisella todella on totta se, mitä Jeesus lupaa asettaessaan pyhän aterian.
Siinä homeisessa ja ränsistyneessä puukirkossa, vinolla narisevalla puulattialla seisoi tavallisennäköinen köyhä pastori. Hänellä oli käsissään kallein aarre koko maailmassa. Sitä hän jakoi Kristusta tarvitseville syntisille ihmisille. Usein olen palannut tuohon tilanteeseen, sillä se todella muutti koko hengellisen elämäni. Muutti ajatuksen siitä, mistä voin Jumalan löytää ja miten saan hänet kohdata.
Jeesus puhuu 4. paastonajan sunnuntain evankeliumitekstissä juuri tästä:
”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä.”(Joh.6)
Jeesus kyllä tietää, miten heikko uskomme on ja miten heikkoja uskovaisia me olemme. Juuri meidän takiamme hän asetti ehtoollisen, että voisimme pysyä hänessä ja hän meissä. Hän tahtoo että uskomme olisi niin yksinkertaista että me otamme suullamme vastaan hänet. Hän tulee meihin alkeellisimmalla inhimillisellä tavalla. Sitten hän kyllä herättää paljon hengellisiä ajatuksia ja tunteita meissä. Mutta ensin ei tule meidän hengellisyytemme, vaan ensin tulee Kristus!