Kirjoittanut
Jaakko Pirttiaho on Yksin armosta ry:n toiminnanjohtaja, raamattunopettaja, kirjailija ja blogisti - www.yksinarmosta.fi”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).
Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.
Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.
Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.
Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.
Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.
Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.
Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.
Julkaistu myös Yksin armosta -sivustollani.
