Taistelutoveri!

Omistamme kaiken, koska Isämme on rikas. Samalla olemme oppineet oloihimme tyytymään, kunhan on elatus ja vaatteet – vaikka joskus niukatkin. Pohjolassa onneksi usein vielä kattokin pään päällä, ettei niskaan sada ja halla pure.

Olemme pyhiä Kristuksessa, puhtaita, Jumalalle kelvollisia, taivaaseen matkaavia kummajaisia maailman hämärissä. Samalla joudumme huutamaan Paavalin tavoin: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” Minut, syntisistä suurimman! (Room. 7:24, 1. Tim. 1:15). Kiusauksia riittää, sillä säkki päässä ei voi maailman läpi kulkea, vaikka mieli tekisi – nappikuulokkeet korvilla, virsi 170 repeat -asennossa. Meissä asuu lähtemättömästi perisynnin murtumaton kallio ja mitä enemmän yksin kiemurtelemme sen selättämiseksi, sitä syvemmälle juoksuhiekkaan uppoamme.

Olemme maailmassa, emme kuitenkaan elä maailmasta. Uskomme ihmiseksi tulleeseen Jumalaan ja ihmiseen, sekoittamatta ja jakamatta. Ylistämme Kolmiyhteistä Jumalaa ja heikkouteen piiloutuvaa Kaikkivaltiasta. Palvomme häntä, joka kätkeytyy musteeseen ja paperiin, kulholliseen vettä, tilkkaan viiniä ja palaan leipää. Jokaiseen rukoukseen on luvattu vastata, silloinkin, kun kuulemme vain hiljaisuutta. Olemme samalla kertaa syntisiä ja vanhurskaita. Pelastettuja, eikä sittenkään vielä perillä.

Miten elää tällaisessa jännitteessä ja löytää kotiin? Vain siten, että Jumala itse tulee lähelle ja synnyttää sydämessä taivaaseen johtavan huudon: ”Mutta joka huutaa avuksi Herran nimeä, se pelastuu” (Apt. 2:21). Ja tapahtuu tuo kumma juttu: ”… tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen” (Joh. 9:25). Miksi minä – en tiedä. Miksei joku toinen – en tiedä. Usko on lahja, josta voidaan kieltäytyä, mutta sitä ei voida ostaa, ottaa, ansaita tai vaatia (Joh. 6:29).

Usko on mysteeri. ”Kristus on Raamatun salaisuus, armo on Kristuksen salaisuus. Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Lisää siihen jotain omaasi, ja sinä turmelet sen,” avaa mysteeriä kirkon koeteltu opettaja, Thomas Wilcox, kirjasessa Kallis hunajan pisara.

Syntien anteeksianto, armo Kristuksessa, on Jumalan tekojen summa.
Jumalan sydänääni.

Armo nostaa jaloilleen murtuneen.
Armo koskettaa ihmistä, joka ei osaa sitä odottaa.
Armo tulee todellisimmaksi silloin, kun sitä kaikkein vähiten ansaitsee.

Armo ei jätä kunniaa ihmiselle.
Ei kauneudelle, ei onnelliselle mielelle, ei onnistumiselle, ei hurskaudelle, ei kilvoittelulle, ei uskon suuruudelle.
Armo ei suostu ansaittavaksi, ainoastaan vastaanotettavaksi.
Armo laskeutuu meidän allemme, kietoutuu ympärille, asettuu suojaksi päällemme, nostaa syliinsä.
Se puhdistaa haavoja, pesee syntejä, lievittää kipuja, antaa jokaiselle ihmiselle arvon, jollaista tämä ei tiennyt olevan olemassakaan.
Armo katselee jokaista ihmistä, kuin taiteilija kättensä työtä. Rakastaen, sydämen syvyyteen saakka.

Jumalan armon syvyyteen ei pääse kuin kurkistamaan, aavistuksen verran. Kielelle putoaa sanasta vain pisara kerrallaan, autuas ja lohduttava. Armosta voi ymmärtää vain aavistuksen täällä varjojen maassa.
Armo ei perustu ihmiseen, se on kirjoitettu taivaan kirjaan, Isän sydämeen, Jumalan Pojan verellä.
Armo on Jumalalle kallista, ihmiselle ilmaista.