Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.Jeesuksen ajatus kaidasta ja laveasta tiestä on saanut minut toisinaan miettimään sen metaforan visuaalista viestiä. Jeesushan kehotti menemään ahtaasta portista sisälle, sillä ”se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, — mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään.”(Matt. 7:13-14).
Luultavasti kristillinen piirrostaide on syynä siihen, että kaita tie näytti pitkään mielessäni selkeältä tienhaaralta portteineen, josta helposti kuljettavalta valtatieltä erkanee kuhmurainen kinttupolku – eri suuntaan. Kapeaa tietä kulkevat kapeakatseiset ihmiset, loitontuen maailmasta ja muista ihmisistä yhä kauemmaksi.
En käy riitelemään, mikä oli ajatuksen esittäjän mielikuva. Minua kuitenkin vaivaa itselleni syntyneen mielikuvan helppous. Kun kerran on päästy portista sisään, homma on ratkennut, vaikkakin vaikeassa maastossa.
Kerran näin kuvan mielessäni toisin. Mitä jos keskeltä leveää tietä löytyy se ahdas portti ja kaita tie? Mitä jos tie on kaita siksi, että siltä on niin helppo luiskahtaa molemmille leveille laidoille? Ja että kapealla tiellä tasapainottelu on siksi niin vaikeaa?
Ainakin koen joskus niin. Toisaalla vaanii niin sanottu maailmallisuus houkutuksineen ja pinnallisine arvoineen. Ammatissani esimerkiksi pitäisi menestyäkseen tavoitella muutamia sellaisia ominaisuuksia, joita omatuntoni tietää ja tuntee vääräksi. Mutta toisellakin puolella houkuttelee lavea ja helppokulkuinen tie: se on sellaista uskonnollisuutta, jossa haetaan varmuutta ja tietämistä omasta ja muiden puolesta, tyhjentäviä selityksiä, selkeitä ohjeita ja Jumalan näyttäviä väliintuloja. Sekin on kiusaus – sillä varmuutta ja valtaa ei luvattu uskon tielle.
Jopa Jeesus joutui kiusatuksi juuri tästä samasta: häntä kiusattiin paitsi kumartamaan saatanaa saadakseen maailman rikkaudet, myös toisenlaisilla houkutuksilla: uskonnolliseen varmuuteen ja Jumalan vallan varmistamiseen turvautumalla. Saatana tarjosi Jeesukselle mahdollisuutta toteuttaa tehtävänsä nopeammin, voimakeinoin. Mutta Jeesus luopui vallastaan pakottaa ihmiset uskomaan, hän suostui pieneksi.
Thomas Merton sanoi sen näin: Jumala ei ole natsi. Jumala suostui heikoksi, jotta ihmiset saisivat valita vapaasti, mitä tekevät. Sören Kierkegaard taas kuvasi, että sama ”Jumala joka voisi asettaa kätensä raskaana maan päälle, tekee kosketuksestaan niin keveän, että luotu olento saa itsenäisyyden.”
Toimittaja Philip Yancey kirjoittaa tästä mielenkiintoisesti teoksessaan Tuntematon Jeesus. Hän kuvaa monen kristityn kiusausta uskonnollisen itsevarmuuden tiestä: ”Haluaisin nopeita ja näyttäviä rukousvastauksia, haluaisin selkeän Jumalan, jota tarjota epäileville ystävilleni.” Mutta Jumala ei astu esille kaikessa häikäisevyydessään, ei vielä. Hän pitää niin täysin kiinni ihmisen vapaudesta, että hän edustaa sitä, mitä Dostojevski kutsui Karamazovin veljeksissä ”pidättyvyyden ihmeeksi”. Jumala kieltäytyy esittämästä musertavia todisteita, vaikka voisi tehdä niin koska tahansa. Hän antaa meille vapauden elää ikään kuin häntä ei olisi olemassa – tähän Bonhoefferkin vankilakirjeissään viittasi.
Jeesuksen pidättyvyys, melkeinpä taivaallinen ujous, yllätti Yanceyn. Lapsuutensa fundamentalistisessa seurakunnassa hän koki usein, että hänen tunteisiinsa yritettiin vaikuttaa väkisin eikä epäilylle annettu sijaa: ”Usko äläkä kysele.” Aikuisena hänet valloitti ihmisen osaan suostunut Jumala, joka haluaa vastarakkautemme, ei ylikäveltyjä ihmisiä.
Eija-Riitta Korholan radiokolumneja kuullaan Radio Deissä torstaisin klo 8.30 ja 12.50.
