Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Siinä hän katsoo minua. Suoraan silmiin, vaikka tosin valokuvan kautta. Oma isäni, presidentti Kyösti Kallion renkipoika Nivalasta. Talvisota päättyi 85 v sitten ja mies oli tuolloin 24-vuotias, sotilaspoika Syvärillä, joka karautti hevosella lähetin tehtävissä. Poikkesi juuri avattuun kantiiniin, tervehti nuorta kaunista karjalaista lottaa ja kysyi: ”Onko sinulla poikaystävvää?” ”Ei miul oo”, lotta vastasi ujosti. ”No, täs ois”, vastasi isä itsevarmalla äänellä ja pilke silmäkulmassa. Ja tarinahan päättyy siihen, että meikäläinen syntyi talvisena päivänä rauhan aikana. Mikä sattumus ja vissiin ihan johdatus. Ilman sotaa ja erityistä kohtaamista ja rakkauden polkua minua ei olisi. Vetää hiljaiseksi, avartaa omaa mielikuvaani maailmasta, politiikasta, ihmisen vallasta ja mahdollisuuksista.
Yksinkertainen usko elävään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan tulee avuksi, pohjavireeksi ja turvaksi. Minä olen saanut alkuni seikkailussa, johon liittyy sotaa. En varmaankaan ole ainoa. Psalmin 139 ajatukset toteutuvat minussakin ja se on kantanut myös yli tunne-elämän kipeiden vaiheiden. Harvan ihmisen elämässä toteutuu kaunis ja tasapainoinen elämänviiva. Uskon viisaus ja voima voi kääntää kaikki koettu voimavaraksi ja oman elämän vahvaksi pääomaksi. Tämä matka tosin ottaa aikaa, mutta kannattaa. Sen kautta voi olla myös nykyajan nuoren ja aikuisen rinnalla. Älä pelkää, olen ollut siellä minäkin.
Kun ajattelen omia poikiani, toisinaan hirvittää ajatus mahdollisesta liikekannallepanosta jossain vaiheessa maamme tarinaa. He ovat nyt lähes viisikymppisiä eli ”vanhoja” miehiä, isiä ja täysillä elämässä kiinni. Isäni oli nuori mies, omat unelmat leikattiin hetkessä ja hänet vietiin puolustamaan isänmaata. Hän ei kuitenkaan jämähtänyt paikoilleen, ei katkeroitunut, vaan jakoi elämänvoimaa ja viisautta jopa lapsenlapsilleen. Vaari oli voimamies!
Kaiken kaottisuuden keskellä koen ylpeyttä olla suomalainen. Olen ylpeä juuristani ja esi-isieni tahdosta ja kestokyvystä. Miten täytän tänään oman paikkani tässä jatkumossa? Olenko turhautunut, katkera, vaadin hyvityksiä, syyttelen toisia lähellä ja kaukana? Jos ns. maailma on paha, minä voin olla aina hyvän puolella. Teen niin, minä osaan ja voin. Ja minä tahdon. Haluan kysellä itseltäni aika ajoin, mistä minut tunnetaan. Mistä lapseni ja lapsenlapseni muistavat minut katsoessaan eräänä päivänä valokuvaani? Mitä voin olla antamassa, missä on minun merkitykseni?
Löydän itseni usein Jeremia 31: 21 sanojen äärellä: ’Pystytä merkkikiviä, aseta tienviittoja, jotta tietäisit, mistä tie kulkee. Paina mieleesi tie, se polku, jota olet kulkenut’.
Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä ja sille polulle olen astunut nuorena. Vaellan vajaana ja kuitenkin täysin sopivasti armahdettuna kahden maan kansalaisena. Elämän tienristeyksien tienviitoissa lukee kaksi K-kirjaita eli kasva tai katkeroidu. Valinta on minun ja sinun.
