Kirjoittanut
KTM, teologian opiskelija Suomen teologisessa opistossa Hangossa. Suomen Vapaakirkon Nuoret ry:n johtokunnan ja New Wine Finland -johtotiimin jäsen.Raamatullinen seurakunnan uudistuminen ei ole mitä hyvänsä uutta – se on iankaikkisen Jumalan ikuisesti pysyvän mutta samalla elävän Sanan läsnäoloa ja vaikutusta hetki hetkeltä tuoreena niissä yhteisöissä, jotka muodostavat Kristuksen ruumiin täällä maan päällä. Ikuinen, muuttumaton Jumalamme ilmaisee itsensä meille uudelleen ja uudelleen: samana pysyvä Raamatun ilmoitus avautuu meille Pyhän Hengen vaikutuksesta uudelleen ja uudelleen tuoreella tavalla. Ja jos suhteemme tuohon elävään Persoonaan säilyy elävänä – sekä yksilöinä että yhteisöjen tasolla – etsimme jatkuvasti uusia, tuoreita tapoja ilmaista maailmalle, kuka ja millainen meidän Jumalamme on.
Tämä johtaa väistämättä jatkuvaan muutokseen esimerkiksi jumalanpalveluskulttuurissa. Ihmisen reaktio Jumalan tuoreeseen ilmestymiseen on tuore ylistyksen, palvonnan ja rakkauden ilmaisu Hänelle – tässä ja nyt, henkilökohtaisesti, suoraan sydämestä ja kunkin omalla äänellä. Seurakuntiemme jumalanpalveluselämässä on kyse tästä: meidän omalla äänellä antamastamme vastauksesta Jumalan läsnäoloon siinä hetkessä.
Kun siis tulemme yhteen palvomaan ja palvelemaan Jumalaa, kyse ei voi olla jonkin tietyn kulttuurin ja siihen sisältyvien ilmaisutapojen säilyttämisestä ja vaalimisesta. Jumalanpalveluksen ilmiasun – sanojen, äänensävyjen, musiikin, ilmapiirin, visuaalisuuden – tulisi mahdollisimman hyvin ilmaista kokoontulleen yhteisön tuntoja. Seurakuntiemme jumalanpalveluksia rakentaessamme meidän tulisi siis pyrkiä löytämään tämän sukupolven ääni: ne ilmaisun tavat, joihin tämä sukupolvi pystyy samastumaan ja joilla sen on kaikkein luonnollisinta ilmaista palvontaansa Jumalalle.
Koska seurakunnassa on aina läsnä useita sukupolvia, yhteisöllisten ilmaisutapojen löytäminen on usein kuuma peruna. Toinen toisemme kunnioittamisen ja toinen toisellemme alamaisena olemisen (Ef. 5:21) tulisi olla asenteemme suhteessa toisiin sukupolviin. Toisekseen uskon, että terve, kypsynyt kristitty, olipa kuinka vanha tai nuori tahansa, haluaa olla aina nostamassa esiin seuraavaa sukupolvea ja tehdä uhrauksia sen hyväksi.
Ja mikä ehkä kaikkein tärkeintä, meidän, jotka jo olemme sisällä Kristuksen ruumiissa, tulisi olla valmiita tekemään uhrauksia omista mieltymyksistämme niiden hyväksi, jotka ovat vielä Kristuksen ruumiin ulkopuolella. Jumalanpalvelustemme ilmaisun tulisi siis olla sellaista, että ensimmäistä kertaa joukkoomme tuleva tämän päivän Suomessa asuva ihminen voisi kokea olevansa tervetullut ja kuuluvansa porukkaan – ettei ilmaisumme vieraus karkottaisi ihmisiä Jeesuksen ja hänen evankeliuminsa luota, joka veti näitä tavallisia ihmisiä puoleensa kuin makea mehu ampiaisia. Jos jumalanpalveluksemme eivät vedä ihmisiä puoleensa, niin vika ei ainakaan ole Jeesuksessa eikä siinä sanomassa ristinkuolemasta ja sovituksesta, jota Hän lähetti meidät julistamaan. Ikuinen, muuttumaton Jumalamme haluaa suorastaan epätoivoisesti ilmaista tämän sanoman maailmalle – taas tänään, tämän sukupolven äänellä ja sen ilmaisutapoja käyttäen. Meidän tehtävämme on yhtä epätoivoisen kiihkeästi etsiä sitä ääntä ja niitä ilmaisuja, joita tämä sukupolvi kuulee ja ymmärtää.
