Tapahtui kerran Berliinissä

Piipahdin elämäni ensimmäisen kerran Dussmannin tavaratalossa Berliinissä. Erityisen vaikutuksen teki englanninkielisten kirjojen osasto. Lukematon määrä lukemisen arvoisia opuksia. Sydämeni ei kuitenkaan jäänyt Dussmannin käytäville. Se jäi vasta paluumatkalle. Tai ei oikeastaan jäänyt vaan särkyi.

Palasin Friedrichstrassen asemalle eri suunnalta. Täysin varoittamatta eteeni tupsahti miehenkorkuinen muistomerkki, jonka idea on yksinkertainen mutta toimiva. Pronssiveistos esittää seitsemää 1930-luvulla elänyttä juutalaislasta. Aivan, veistos liittyy Natsi-Saksan kauhuihin.

Syvemmällä tasolla muistomerkki kuvaa juutalaislasten kahta erilaista kohtaloa, mihin viittaa myös veistoksen nimi ”Kuoleman ja elämän junat”*. Viisi lapsista on matkalla kohti keskitysleiriä. Heidän selkänsä takana lojuu pino matkalaukkuja. Patsaiden pinta on tummanpuhuva, suorastaan synkkä.

Kahden muun lapsen kasvot osoittavat vastakkaiseen suuntaan, kohti Lontoota. Juuri sinne pieni osa juutalaislapsista pelastettiin. Poika kantaa kädessään matkalaukkua, ja tyttö nallea. Näiden patsaiden pinta säteilee kirkkaammin, ikään kuin herätellen toivoa.

Kotiin päästyäni halusin selvittää muistomerkin taustoja. Melko nopeasti kävi ilmi, että veistoksen luoja, Frank Meisler, oli itsekin juutalaislapsi. Hän astui Friedrichstrassen asemalta ”elämän junaan”. Kolme päivää myöhemmin Meislerin vanhemmat pidätettiin. Lopulta heidät murhattiin Auschwitzin kuolemanleirillä. Meisler itse sai jatkaa elämäänsä isoäitinsä luona Lontoossa. Nykyisin hän asuu Israelissa.

BBC:n dokumentissa Meisler toteaa: ”Inhimillisyys sitoo meidät toisiimme. Ilman sitä olemme hukassa.”

Veistos puhuu vahvaa kieltä. Ihmiskunta on aina kyennyt hirmutekoihin. Erityisen karmeaa on lapsiin kohdistuva väkivalta. Juuri siksi tarvitaan Meislerin teoksen kaltaisia muistuttajia, jotka herättelevät nukkuvia omiatuntoja. Maailma on lopussa silloin, kun lasten silmistä katoaa toivo.

* engl. ”Trains to Life – Trains to Death”