Kirjoittanut
Kirjoittaja on Sana-lehden päätoimittaja.Muistan vielä ajan, jolloin nuorena uskovaisena osasin nykyistä paremmin tietää, kuka muu on uskossa ja kuka ei. Erityisen tarkkoja me nuoret olimme seurakuntien työntekijöiden kohdalla. Kaiken jakavana tekijänä oli se, oliko usko selkeästi ja julkisesti henkilökohtaista vai oltiinko sitä hengellisissä kuvioissa vain tavan vuoksi. Tapakristillisyys oli oikeastaan kaikkein pahinta. Se oli juuri sitä Ilmestyskirjan mainitsemaa kylmän ja kuuman puoliväliin jäävää penseyttä, haaleutta.
Sittemmin elämä on kuljettanut tähän päivään, ja hyväksymään myös tapakristillisyyden. Vanha sanonta ’kannata sinä tapaa, niin tapa kannattaa sinua’ on alkanut puhua omaa, myönteistä kieltään. Juuri tapa on se, jonka varassa voi kulkea elämässä nekin vaiheet, jolloin henkilökohtainen usko on kaikkea muuta kuin palava. Erityisen tärkeää tavat ovat silloin, kun ohjaamme kasvavan sukupolven, lapset ja nuoret, kristillisyyden pariin. Rippikoulussa opetellut ulkoläksyt tulevat tärkeiksi silloin, kun jonkun kotikasteen yhteydessä pitää lausua yhteen ääneen uskontunnustus ja Isä meidän -rukous.
Tapakristillisyys on ollut vahva vaikuttaja myös yhteisön, koko suomalaisen yhteiskunnan elämässä. Kansan vuodenkiertoon kuuluu hetkiä, jotka muistuttavat kristillisyyden sisällöstä ja merkityksestä. Nyt vain näyttää siltä kuin tavat ja uskon harjoittamisen ulkonaiset merkit ovat katoamassa.
Viimeisin uutinen kertoi armeijan hartauselämän muutoksista. Silloin vanhoina hyvinä aikoina komppania käskettiin alikersantin komennolla käytävään iltahartauteen. Ja tämä tapahtui joka ilta. On toki totta, että lyhimmillään hartaus sisälsi vain muutaman sanan: ”Rukoilkaamme! Herra siunaa kranaatinheitinkomppaniaa. Aamen!”. Nyt näitä hartauksia on tuskin kerran viikossa, eikä niihin ole enää pakko osallistua edes kirkkoon kuuluvien. Jos asia ei kiinnosta, saa jäädä pois.
Suomalaisen yhteiskunnan aiemmin varsin monimuotoiset kristillisyyden ulkoiset muodot alkavat kadota. Koulujen aamuhartaudet muuttuivat jo sukupolvia sitten aamun avauksiksi. Virsikirjaa ei liene peruskoululaisilla ollut pulpetissaan enää vuosikymmeniin. Jotkut muistavat vielä sen ajan, jolloin vuodenkiertoon kuuluneiden neljän rukouspäivän aattoina ei saanut järjestää tansseja. Siitä ei liene vielä kovin pitkää aikaa, kun oli kirjoittamaton sääntö olla järjestämättä urheilukilpailuja sunnuntaiaamuna jumalanpalvelusten aikaan.
Mutta miten on? Onko sillä nyt niin suurta merkitystä, jos loppiainen siirretään kiinteältä paikaltaan viikonloppuun? Pitäisikö jouluaatto sittenkin muuttaa työpäiväksi, ettei talouskasvu ala hiipua? Pitääkö kristillisten juhlapyhien ylipäätään olla kaiken kansan vapaapäivä? Eivätkö uskovaiset voisi viettää omia juhliaan, jos haluavat?
Huomaan kyllä, että jotain noista nuoruuden päivistä on jäänyt mieltä vaivaamaan. Sille, joka ei kykene sitoutumaan kristillisen uskon sanomaan, ulkoapäin määrätty uskonnon harjoittaminen voi olla hyvinkin vastenmielistä. Se tulee ymmärtää. Pakolla ei näissä asioissa saada koskaan mitään hyvää aikaan.
Mutta monissa näistä uskonnonharjoittamisen ulkoisista muodoista ei ole kysymys vain uskonnosta. Kristillisen uskon vaikutuspiirin maissa, kuten Suomessa tuon uskon vaikutus on heijastunut koko yhteiskunnan kehitykseen. Kansakoululaitos alkoi kirkon piiristä. Koko sosiaalinen sektori oli aikanaan kirkon käsissä, ja siellä jopa vastustettiin sen siirtämistä kirkolta pois. Kyllä koko läntisen maailman moraalin perusta on kristinuskon hapattama.
Vaikka joku ei suostukaan näkemään erityisesti kristillisyyden merkitystä yhteiskuntamme kehityksessä ja jopa sen ylläpidossa vieläkin, niin on vielä yksi näkökulma. Ihminen on aina tarvinnut riittejä. Tämä näkyy vaikkapa siinä, miten kastamattomille lapsille järjestetään nimiäisiä. Miksi niitä pitää ylipäätään järjestää? Jos ei kasteta, niin eikö sen vastareaktio ole olla järjestämättä mitään. Sama koskee hautajaisia. Nekään, jotka eivät suostu kristillisiin hautajaismenoihin eivät halua saattaa läheisiä tuonilmaisiin ilman minkäänlaista muotoa.
Kristillisessä uskossa ulkonaiset elementit ovat tärkeitä. Tästä hieman erilainen näkökulma ovat sakramentit. Niissäkin näkyvä ja näkymätön kohtaavat toisensa. Jeesuksen elämästä kertovat evankeliumit kuvaavat useitakin vuodenkiertoon liittyviä juhlia, joihin Herramme osallistui.
Kyllä, me tarvitsemme tapakristillisyyttä. Tavat muistuttavat meitä niistä tärkeistä asioista, joita nuo ulkonaiset elementit todistavat ja puhuvat. Suostukaamme siis elämään omaa hengellistä elämäämme myös tapojen kautta.
