Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaYksi kymmenestä elokuvasta, joita Cannesin elokuvajuhlilla tänä vuonna odotetaan, on Hesarin mukaan israelilaisen kirjailijan Amos Ozin lapsuudesta kertova ”Tarina rakkaudesta ja pimeydestä”. Luin jokin aika sitten englanniksi muistelmakirjan, johon tuo filmi perustuu. Kirjasta löytyi suorastaan uskomaton juttu: Oz kehui kuuden sivun verran kahta suomalaista lähetyssaarnaajaa maasta taivaaseen. Voiko olla totta: juutalainen kirjailija ylistämässä kristillisen kirkon lähetyssaarnaajia – koko sanahan on Israelissa mitä hirvein haukkumasana!
Oz kertoo, miten heidän perheensä naapurit Aili Havas ja Rauha Moisio jäivät piiritettyyn Jerusalemiin Israelin itsenäisyyssodan ajaksi v.1948. ”Nuo kaksi lähetyssaarnaajaa eivät lähteneet pois Jerusalemista, koska heillä oli voimakas tunne, että heitä tarvittiin siellä. Itse Vapahtaja näytti antaneen heille tehtäväksi vahvistaa piiritettyjen mielialaa ja auttaa vapaehtoisina sairaalassa. Heidän mielestään jokaisen kristityn velvollisuus oli yrittää sovittaa sitä, mitä Hitler oli tehnyt juutalaisille – ja mieluummin teoilla kuin sanoilla.” (Käännös MJ:n)
Naiset kulkivat pommitusten keskellä jakelemassa ruokaa ja vitamiineja naapuruston lapsille. He siteerasivat lohdullisia lupauksia profeetoista ja seisoivat henkensä kaupalla jonottamassa vettä toisten puolesta. Siitä huolimatta jotkut ortodoksijuutalaiset sylkivät halveksivasti heidän jalanjälkiinsä.
Oz jatkaa: ”Kerran keräsin rohkeuteni ja kysyin Aili-tädiltä: ’Kuka se Jeesus oikein oli?’ Tädin huulet värähtivät, kun hän sanoja hakien selitti, että Jeesus elää yhä vieläkin, ja hän rakastaa meitä kaikkia – aivan erityisesti niitä, jotka halveksivat ja pilkkaavat häntä – ja jos minäkin antaisin sydämeni täyttyä rakkaudella, hän tulisi sinne asumaan ja toisi tullessaan kärsimystä, mutta myös suurta onnea.” Tällaisena Amos Oz siis muistaa kuusikymmentä vuotta sitten kuulemansa vastauksen kysymykseen, kuka Jeesus on. Ehkeivät ne Havaksen sanat ihan noin menneet, mutta joka tapauksessa pojalle jäi positiivinen kuva Jeesuksesta.
Vaikka Aili Havas ja Rauha Moisio eivät olisi tehneet koko elämänsä aikana mitään muuta kuin pysyneet piiritetyssä Jerusalemissa vuonna 1948, niin siinä olisi ollut heille lähetystehtävää ihan tarpeeksi. Ja vaikkeivät he olisi todistaneet Jeesuksesta kenellekään muulle kuin tuolle yhdelle pikkupojalle, niin sekin olisi jo sinänsä ollut suuri elämäntehtävä.
Eivät nuo kaksi naista olisi varmaan voineet kuvitella hurjimmissa unelmissaankaan, että heidän rakkauden tekonsa huudettaisiin kerran katoilta julki koko maailmalle. Sen parempaa muistomerkkiä he eivät olisi voineet saada kuin kuusi sivua epäitsekkään rakkauden kuvausta Nobel-ehdokkaan teokseen – etenkin kun kunnian heidän toiminnastaan saa viime kädessä Jeesus.
Amos Oz näki vanhat lähetyssaarnaajattaret vielä kerran käydessään Helsingissä erään kirjansa julkistamistilaisuudessa. Vanhat tädit köpöttelivät puolisokeina kepin varassa treffeille, mutta millainen rakkaus heistä huokuikaan Amosta kohtaan! Sillä kertaa he lahjoittivat kuuluisalle kirjailijalle koko Raamatun hepreaksi & suomeksi.
Lopuksi vielä yksi kysymys lukijan pohdittavaksi: pitääkö lähetysjärjestön komentaa kaikki lähettinsä kotimaahan heti, kun tilanne käy vaaralliseksi jossakin maassa? Vai olisiko parempi antaa niiden lähettien jäädä, jotka tahtovat jäädä, vaikka sitten oman henkensä uhalla?
(Tämä blogi on ilmestynyt aikaisemmin hieman eri muodossa Lähetyshiippakunnan nettisivuilla.)
