Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Lähdetään liikkeelle siitä tosiseikasta, että Reformaation 500-vuotismerkkivuoden tärkeimmän puheen piti pastori Marko Sagulin Kirkkokansan Raamattupäivässä Finlandia-talolla. Puhe löytyy Tubesta.
Tämä on minun mielipiteeni. Ja kaipa minullakin on oikeus mielipiteisiin, kun kerran Paavalillakin oli (1. Kor. 7:40).
Opetuksen aiheena oli se, miten seurakunnan elämän ja toiminnan kokonaisuuden tulisi heijastaa Jumalan kolminaisuutta. Yhtäältä ihmisestä ja luomakunnasta välittämistä, työtä, sosiaalista auttamista, diakoniaa, jne. (lähimmäiskristillisyys), toisaalta evankeliumia, ristiä ja sovitusta (herätyskristillisyys), sekä kolmanneksi hengellistä todellisuutta (Pyhän Hengen toimintaa seurakunnassa, pyhityskristillisyys) ei pidä, eikä voi asettaa vastakohdiksi. Olipa avartavaa!
Jos seurakunnan historiassa ollut enemmän tällaista laajakatseisuutta, kenties olisimme voineet välttyä kohtuulliselta määrältä rimanalituksia. Näiden jo itsessään oikeiden asioiden tasapainossa on kyse yllättävän suuresta kysymyksestä.
Millaista uskonpuhdistusta tänään tarvitaan?
Vuoden aikana on monissa yhteyksissä kysytty eri ihmisiltä, minkälaista uskonpuhdistusta tänään tarvittaisiin. Olen käynyt enemmän elämänkouluja kuin dogmatiikan luennoilla ja siksi jaan näkökulmani tietoisena siitä, että henkilökohtaiset kokemukset niin helposti värittävät minun ja itse kunkin ajattelua suuntaan tai toiseen.
Siksi pitää suhtautua varauksella siihen paljonko oikeasti tietää tai luulee tietävänsä. 🙂
Seurakunnan elämän kolminaisuus
Lutherin havainto – ja nyt siteeraan Sagulinia – oli, että tuon ajan kirkossa yksi ”kolmion nurkka” oli pahasti sumentunut, eli nk. toisen uskonkappaleen opetus Jeesuksesta syntien sovittajana. Uskonvanhurskaus oli Lutherin suuri löytö. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat tämän havainnon hedelmää ja painottavat sitä asiaa, mikä kirkon tilanteessa oli ollut edelliset vuosisadat pielessä.
Olemme olleet jo pitkään aivan erilaisessa tilanteessa. Myös oma kokemukseni seurakunnasta 1990-luvulla oli hyvin erilainen kuin Lutherilla.
Nuorena maailmantuskaa potevana miehenä väsyin kotiseutuni seurakuntaelämään, koska oli vaikea löytää paikkaa, jossa pistää itsensä oikeasti likoon ja ottaa riskejä.
Saatavilla oli kyllä hyvää opetusta, evankeliumia ja jopa Hengen lahjoja. Ja tarkoitan nyt sellaista karismaattisuutta, joka oli rakentavaa ja tasapainoista. Se, mikä puuttui oli jokin, minkä puolesta elää ja kuolla, mahdollisuus olla ”suuressa mukana”.
Miksi kukaan kuuntelisi, jos ei ole sanottavaa?
Seurakunnalta näytti myös puuttuvan Vanhan Testamentin kaltainen profetaalinen ääni, joka olisi haastanut yhteiskunnan epäjumalat ja epäoikeudenmukaisuuden. Kuka sellaista seurakuntaa kuuntelee, jolla ei ole mitään sanottavaa todellisiin kysymyksiin?
Tai kenties oli joitain tahoja, missä tätä vähän yritettiin, mutta näissä liikkeissä ei sitten sitten muuten oikein näyttänyt olevan elämää eikä henkeä. Toisin sanoen sellaista ryhmää, missä kolmion, tai ”kolminaisuuden” kaikki puolet olisivat olleet esillä, ei tuntunut löytyvän.
Oli kuten sananlaskussa sanotaan: ”Vasemmistolainen tuntee vaivaisten asian, ei seurakunta siitä mitään ymmärrä.” (Sananl. 29:7)
Mitä se maksaa, jos lähimmäisyys puuttuu?
Oletko koskaan ajatellut miksi ja miten vaikkapa Vietnamista tai Kiinasta tuli kommunistisia yhteiskuntia, ja miksi nämä ajatukset näyttäytyivät hyvin houkuttelevilta hyvin suuressa osassa maailman maita vielä muutama vuosikymmen sitten? Esimerkiksi Ho Tsi Minhin elämäntarina valottaa asiaa yksilön tasolla. Ranskalaiset kommunistit olivat ainoita, jotka pitivät siirtomaiden asiaa esillä ja kohtelivat nuorta merimiestä tasaveroisena ihmisenä. Katolisella kirkolla ei sen sijaan näyttänyt olevan selkeää ääntä siirtomaavaltaa ja sen sortomekanismeja vastaan.
Venäjällä oli erityisesti yhteiskunnan yläluokkia koskettavaa herätystä vallankumouksen alla ja mm. Tolstoi haastoi aikansa yhteiskuntaa voimakkaasti vuorisaarnan hengessä. Mutta valitettavasti seurakunta ei onnistunut tavoittamaan tarpeeksi laajaa joukkoa venäläisiä tai myötavaikuttamaan yhteiskunnallisia reformeja ennen kuin oli liian myöhäistä.
Myöskään Suomen kirkko ei oikein tainnut osannut löytää tasapainoa sisällissodan alla ja jälkeen. Muutamat tolstoilaiset ajattelijat, kuten Arvid Järnefelt nostivat ääntä yhteiskunnallisista epäkohdista, mutta eivät saaneet radikaaleille ajatuksilleen laajaa kaikupohjaa. Niin, kenties heidän ”kolmiostaan” puuttui joitain kulmia…
Joka tapauksessa kyseessä on mielenkiintoinen pala Suomen historiaa. Omalla asuinseudullani kuuluisat Isohiiden veljekset maksoivat pasifismistaan hengellään. Mutta tämä oli sata vuotta sitten. Valitettavasti varsin suuri osa protestanttisista, evankelikaalisista ja karismaattisista liikkeistä edelleen on aika hiljaa maailman haasteiden edessä.
Epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, korruptio, ahneus ja lopulta myös ympäristöongelmat ovat epäjumalanpalveluksen seurausta. Evankeliumin piti olla hyvä sanoma köyhille. Jeesuksen haaste kohdistuu myös meidän jokapäiväisen elämämme konkreettisiin valintoihin (esim. Matt. 5-7; 25, ym.).
Herätys ja tasapaino
Sagulin siteeraa nopeasti kasvavan Tukholman Santa Claran seurakunnan kirkkoherraa, jonka havainto oli, että menestyvät herätykset ovat aina olleet diakonis-evankelikaalis-karismaattisia. Santa Claran herätys ei alkanut uskonvanhurskauden julistamisesta, vaan rukouksesta ja köyhien palvelemisesta kaduilla.
Tasapaino on elämän ja kuoleman kysymys.
Toki olemme kukin yksilöinä ja seurakuntina erilaisessa lähtötilanteessa ja tämä on niitä asioita, missä jokaisen pitää etsiä sitä omaa tasapainotilaansa juuri tähän kohtaan elämän matkaa. Voimia ja iloista mieltä siihen etsintään!
Tapio Luoma-aho
