Kirjoittanut
Post-doc tutkija Helsingin yliopistossa ja opettaja IK-opiston Helsingin kampuksella.Vuosituhannen alussa Barna Group -tutkimuslaitos selvitti syitä, miksi amerikkalaisten nuori sukupolvi suhtautui kristinuskoon niin torjuvasti. Vastauksissa tutkijat havaitsivat kuusi isoa teemaa. Kristityt nähtiin homovastaisina, omassa kuplassaan elävinä, tuomitsevina, toisten käännyttämiseen liikaa keskittyvinä, tekopyhinä ihmisinä.
Ja liian poliittisina.
Tänä keväänä opetan IK-opistossa pitkästä aikaa yhtä lempiaineistani: kristinuskon historiaa. Uskon ja politiikan toraisa avioliitto on keskeinen osa tätä kertomusta. Herätyskristityt vaalivat usein niin sanottua kirkon rappioteoriaa. Sen mukaan kristinusko menetti elinvoimaisuutensa tullessaan ensin sallituksi ja myöhemmin Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi 300-luvulla.
Rappioteoria voidaan tiivistää lauseeseen, jonka isäni on nuoruuden kiihkossaan kirjoittanut lukion uskonnonkirjansa sisäkanteen. Siinä lukee ”KIRKKOHISTORIA – eli aidon, apostolisen uskon näivettyminen kirkkoinstituutioksi”.
Ei rappioteoria ole ihan täysin tuulesta temmattu. Kirkon olemukseen on aina vaikuttanut se, ovatko kristityt olleet hallitsijoiden vainoama vastarintaliike vai ovatko he itse pitäneet vallan kahvasta kiinni.
Yksi ratkaisu kristinuskon ja politiikan rikkinäiseen suhteeseen olisi pysytellä pois Capitolin ja Arkadianmäen alttareilta. Esimerkiksi Suomessa helluntailaiset pyrkivätkin alkuaikoina poliittiseen puolueettomuuteen. Sisällissodan jälkeen seurakuntiin oli liittynyt niin valkoisia kuin punaisiakin, ja kaikille haluttiin tehdä tilaa.
Myös Uusi testamentti osoittaa, etteivät apostolit pyrkineet muuttamaan yhteiskuntaa ylhäältä alaspäin. He eivät esimerkiksi kampanjoineet orjuusinstituutiota vastaan. Kristinusko oli ruohonjuuritason liike. Ihmisten elämän ja arvojen uskottiin muuttuvan uskoontulon myötä. Seurakunnissa oli niin orjia kuin isäntiä, ja Paavali kehotti näitä kohtelemaan toisiaan veljinä ja sisarina.
Kristinusko kasvoi räjähdysmäisesti osittain siksi, että kristittyjen yhteisöt tarjosivat paitsi tasa-arvoa, myös apua esimerkiksi epidemian riehuessa. Monet hoitivat sairaita oman henkensä uhalla. Meille on säilynyt kirje, jossa keisari Julianus valittaa eräälle pakanapapille, että kristittyjen avustustyö tyhjentää temppelit ja saa viranomaiset näyttämään kyvyttömiltä pitämään huolta kansalaisistaan.
Pidättäytyminen poliittisesta vaikuttamisesta ei toisaalta voi olla ehdoton ihanne. Esimerkiksi holokaustin ja Ruandan kansanmurhan aikana iso osa niistä kirkonmiehistä, jotka eivät myötäilleet väkivallantekoja, eivät ottanut tapahtumiin julkisesti kantaa. Moni heistä kantoi syyllisyyttä lopun ikäänsä.
Onneksi historia on pullollaan myös positiivisia esimerkkejä kristittyjen poliittisesta vaikuttamisesta. Brittein saarilla orjakauppa lakkautettiin vuonna 1807 kristityn poliitikon William Wilberforcen ponnistelujen ansiosta. Kristillinen ihmiskuva motivoi myös Martin Luther King Jr:n johtamaa kansalaisoikeusliikettä Yhdysvalloissa.
Myös nykyään kristittyjen poliittista vaikuttamista voidaan perustella esimerkiksi yhteiskunnan heikoimpien, kuten syntymättömien lasten, oikeuksien turvaamisella. Politiikka ei koskaan ole maailmankatsomuksellisesti neutraalia, eikä kristillistä arvomaailmaa tarvitse pitää vakan alla. Toisaalta uskovien poliitikkojen ei tule vaikkapa yrittää ujuttaa kreationismia kouluopetukseen tai pyrkiä tehdä laittomaksi kaikkea, mikä heidän mielestään on syntiä. Kukaan ei kaipaa kristillistä versiota sharia-laista.
Kristinuskon ja politiikan suhde vaatii siis tasapainoilua. Yhdysvaltain viimeaikaiset tapahtumat ovat monella tapaa varoittava esimerkki uskon ja vallan liian intiimistä kumppanuudesta. Jos kristinuskon politisoituminen oli monille amerikkalaisnuorille keskeinen syy torjua evankeliumi jo ennen Trumpin valtakautta, kauden päätyttyä luku on varmasti korkeampi.
